Kreivitär Élisabeth de Greffulhe (1860 - 1952)
Mme de Greffulhe (Marie Anatole Louise Élisabeth Greffulhe, os. de Riquet de Caraman-Chimay), yksi Guermantesin herttuattaren esikuvista ja Proustin ”muusa”, oli pariisilainen seurapiirikaunotar ja taidemesenaatti, jonka salongissa kokoontui Belle Époque’n seurapiirihienosto taiteilijoista poliitikkoihin.
Élisabeth syntyi Belgian ylimystöön kuuluneeseen Caraman-Chimayn ruhtinaalliseen sukuun. Hänen äitinsä oli amerikkalainen perijätär, mikä toi perheeseen myös taloudellista vaikutusvaltaa. Hän meni 17-vuotiaana naimisiin kreivi Henri de Greffulhen kanssa. Mies oli rikas ja kunnianhimoinen, mutta myös mustasukkainen ja kontrolloiva – liitto oli vaikea.
Hänen ympärilleen syntyi melkein kultti: hänet tunnettiin uskomattomasta kauneudestaan, seurallisuudestaan, loistavasta esiintymisestään ja aistikkaasta pukeutumisestaan. Hänen muotokuvansa, erityisesti Paul Nadarin valokuvat ja Antonio de La Gandaran maalaukset, tekivät hänestä tyylin ja eleganssin symbolin.
Proust tapasi hänet ensimmäisen kerran prinsessa de Wagramin kutsuilla heinäkuussa 1893. Samalla tavoin kuin Guermantesin herttuattaren hahmo näyttäytyy kertojalle romaanissa, Greffulhen ylevä, lähes myyttinen julkisuuskuva, yhdistettynä hänen kylmään etäisyyteensä, loi Proustille vaikutelman kauniista mutta saavuttamattomasta ideaalista. Proust kirjoitti heti ensimmäisen näkemänsä jälkeen Montesquioulle, tämän serkulle, ettei ollut ”koskaan nähnyt niin kaunista naista”. Mutta tämä oli estetiikan kyllästämää (ei emotionaalisesti latautunutta) ihailua – toisin kuin hänen intohimoinen kiintymyksensä kreivitär Chevignéhen.
Artikkeliluonnoksessa (”Kreivitär Greffulhen salonki”, n. 1902–1903), jonka Proust oli lähettänyt kreivittärelle tarkistettavaksi, hän kuvailee kreivittären ”jalokivien kaltaisia, mineraalimaisen kauniita silmiä”, jotka – ”heti kun hän hymyilee ystävän saapuessa – ikään kuin aineettomiksi muuttuen säteilevät ylhäistä lempeyttä, sellaista salaperäistä, läpikuultavaa suloa, minkä vain tähdet voivat kertoa.” Kreivittären suhtautuminen ihailijaansa oli kohteliasta mutta varautunutta. Peläten aviomiehensä reaktiota (joka ei halunnut ylimääräistä julkisuutta), kreivitär ”unohti” artikkelin pöytälaatikkoonsa. Heidän kirjeenvaihtonsa jäi harvalukuiseksi.
Vaikka Élisabethia ympäröi pinnallinen kauneuden palvonta, hän oli älykäs, sivistynyt ja kunnianhimoinen. Hän tuki tiedemiehiä kuten Marie Curie’ta ja Édouard Branlya, sekä säveltäjiä ja kirjailijoita. Hän oli mukana Richard Wagnerin oopperaesitysten järjestämisessä Ranskassa ja tuki esimerkiksi Gabriel Fauréta, joka sävelsi hänelle musiikkia. Hän pukeutui usein Charles Frederick Worthin luomuksiin ja myöhemmin Jeanne Lanvinin suunnittelemiin vaatteisiin. Hänen vaatekaappinsa ja valokuvansa ovat säilyneet, ja ne ovat nykyään osa Palais Gallerien (Pariisin muotimuseon) kokoelmia.
Ensimmäisen maailmansodan aikana kreivitär johti Sotilaskuntoutujien avustusjärjestöä (Œuvre d’assistance aux convalescents militaires), joka huolehti haavoittuneista ja sairastuneista sotilaista, jotka olivat jo saaneet ensivaiheen hoitoa mutta eivät vielä olleet valmiita palaamaan rintamalle. Hän toimi myös Ranskan liiton (Union de France) puheenjohtajana Belgiassa ja liittolaismaissa; liitto järjesti tilaisuuksia, kuten 9. joulukuuta 1915 pidetyn vastaanoton Pariisin oopperassa Belgian Punaisen Ristin hyväksi.* Hän eli yli 90-vuotiaaksi ja eli kahden maailmansodan ajan, mutta vetäytyi vähitellen julkisuudesta.
Kirjallisuutta:
Corr., XI, 344 (171).
Cossé-Brissac, A. de, La Comtesse Greffulhe, Perrin, 1991, 189.
Hillerin, Laure, La comtesse Greffulhe à l’ombre des Guermantes. Paris: Editions Flammarion, 2014.
Lettres 2022, 271,508,554,1235.
Painter 1971, Vol. I, 142,145-150,152.
Proust, Marcel, Lettres à Reynaldo Hahn, toim. P. Kolb, Gallimard, 1956, 88-92.
Tadié 2000, 163,316-320.337.
Weber 2018, 582.
*Bernard, Alice, « Le grand monde parisien à l’épreuve de la Guerre. » Vingtième Siècle. Revue d’histoire 2008/3 n° 99. Presses de Sciences Po, 24.