Hänen yksityiselämänsä herätti aikanaan spekulaatioita. Vaikka hänen homoseksuaaliset taipumuksensa olivat ilmeiset, hänen varsinaisista suhteistaan ei ole varmaa tietoa. Hän eli pitkään läheisessä suhteessa Gabriel Yturrin kanssa, joka toimi hänen sihteerinään ja mahdollisesti myös rakastettunaan. Hänen kirjallinen tuotantonsa sisälsi runoutta, kritiikkiä ja satiiria, mutta hänen toisinaan hienosteleva runollinen tyylinsä sai osakseen ristiriitaisia arvioita. Hänen teoksensa, kuten Les Chauves-souris (1892) ja Les Hortensias bleus (1896), herättivät aikalaisissa sekä ihailua että kritiikkiä. Hänet leimattiin usein pinnalliseksi esteetikoksi, joka ei ollut vakavasti otettava kirjailija. Hänen maineensa perustuikin enemmän hänen rooliinsa taidemesenaattina, taide-elämän vaikuttajana ja salonkikokoontumisten isäntänä. Hänellä oli läheiset suhteet ajan merkittäviin kirjailijoihin ja taiteilijoihin, kuten Stéphane Mallarméen, Joris-Karl Huysmansiin, Gustave Moreau’hon ja James McNeill Whistleriin.

Hänen teoksensa eivät saavuttaneet pysyvää kirjallista mainetta, mutta hänen vaikutuksensa näkyi monilla kulttuurin osa-alueilla. Hän tuki taloudellisesti ja henkisesti symbolistisia ja dekadentteja taiteilijoita, kuten Stéphane Mallarméa ja Paul Verlainea, ja hänen yhteytensä ajan taidepiireihin oli laaja. Hän oli myös tärkeä modernistisen musiikin tukija, edistäen esimerkiksi Claude Debussyn ja Gabriel Faurén uraa. Lisäksi hän oli kiinnostunut sisustustaiteesta ja vaikutti Art Nouveau -tyylin leviämiseen Ranskassa.

Montesquioun maine perustuu osittain hänen ainutlaatuiseen kykyynsä yhdistää eri taiteenlajit toisiinsa. Hän ei ollut vain runoilija, vaan myös sisustussuunnittelija, taidekeräilijä ja estetiikan teoreetikko. Hänen ensimmäinen merkittävä taiteellinen kokeilunsa tapahtui hänen asunnossaan Pariisissa, Quai d’Orsay -kadulla, jonka hän sisusti symbolististen ja synesteettisten periaatteiden mukaisesti. Hän pyrki luomaan tiloja, joissa eri aistikokemukset yhdistyisivät toisiinsa luoden harmonisen ja kokonaisvaltaisen taidekokemuksen. Tämä tila ja sen kuvaukset vaikuttivat suuresti symbolistiseen kirjallisuuteen. Huysmansin romaanissa A Rebours (1884) esiintyvä Des Esseintesin koti perustuu osittain Montesquioun sisustuksellisiin kokeiluihin.

Montesquiou tutustui Marcel Proustiin vuonna 1893 ja toimi tämän mentorina avaten hänelle ovia pariisilaisiin salonkeihin. Proust ihaili Montesquioun tyylitajua ja esteettistä elämäntapaa, mutta heidän suhteensa ei ollut täysin mutkaton. Proust oli hänen oppilaansa ja jäljittelijänsä 1890-luvun alkupuolella – suhde oli aluksi täynnä ihailua, mutta myöhemmin myös kriittistä etäisyyttä ja ironiaa. Proust oli tarkkailija ja omaksui monia piirteitä Montesquiousta luodessaan paroni de Charlusin hahmoa, mitä Montesquiou piti henkilökohtaisena loukkauksena, vaikka Proust kiisti suoran yhteyden.

Montesquiou oli tunnettu omalaatuisesta ja hienostuneesta ulkonäöstään ja käytöksestään. Hän oli pitkä, hoikka, poseerasi mielellään julkisuudessa, ja hänen käytöksensä oli usein teennäistä ja ylenmääräisen hienostunutta, jopa eksoottista. Nämä ulkoiset piirteet ilmenevät paroni de Charlusin yhtä lailla näyttävässä ja teatraalisessa henkilöhahmossa, joka pyrkii korostamaan omaa aristokraattista erityislaatuisuuttaan. Kuten esikuvansa, Charlus on kulttuurisesti ja esteettisesti tietoinen, mutta samalla hänellä on kyyninen ja ironinen suhde elämään ja taiteeseen.

Vuoden 1900 jälkeen Proust ja Montesquiou pitivät yhteyttä enää satunnaisesti. Dreyfus-jupakan keskellä Proust alkoi tietoisesti ottaa etäisyyttä, erityisesti kreivin antisemitististen huomautusten jälkeen, joihin Proust vastasi viileän kohteliaasti mutta painokkaasti vedoten äitinsä juutalaiseen taustaan. Heidän suhteensa pysyi silti läheisenä, ja vaikka Proust suhtautui ajoittain Montesquiouhun ironisesti, hän arvosti tämän kirjallisia ansioita. Montesquiou puolestaan koki turhautumista siitä, että häntä pidettiin vain esikuvana fiktiivisille hahmoille eikä omien saavutustensa vuoksi. Montesquiou itse vaikeni asiasta pitkään, mutta myönsi myöhemmin, että Charlusin henkilöhahmo Proustin romaanissa oli hänelle kiusallinen. Montesquiou kuoli Mentonissa vuonna 1921 ja haudattiin Versailles’hin rakastettunsa Gabriel de Yturrin viereen.

Kirjallisuutta:

Corr., VI, 353 (202), XII, 408 (208); IX, 248 (131), 250 (132); XIV, 346 (170); XVI, 391 (197).

Lettres 2022, 64,190,209,1235,1257-1260.

Painter, George D. Marcel Proust: A Biography. Volume I. New York: Random House, 1971, Vol. I, 66,124,126-129,131,134,145-149,178-180.

Tadié 2000, 144,156-164,285.