Quentin Skinner on eräs tämän hetken merkittävimmistä ja ajankohtaisimmista historioitsijoista ja historiallisen metodologian teoreetikoista englanninkielisellä kielialueella. Skinner käsittelee tuotannossaan renessanssiajan ja uskonpuhdistuksen poliittista teoriaa. Ehkä merkittävin tätä aihealuetta kosketteleva teos on ’The Foundations of Modern Political Thought (2 vols., Cambridge 1978). Skinner, yhdessä sellaisten kirjoittajien kuten J.G.A. Pocock, John Dunn, Keith Thomas, Richard Tuck ja James Tully, edustaa niin sanottua kontekstuaalista tulkintamallia aatehistoriallisessa tutkimuksessa.1 Eniten metodologista keskustelua herättänyt teos Skinnerin tuotannossa on esseekokoelma ’Meaning and Understanding in the History of Ideas’ (1969). Kolmiosaisen kokoelman ’Visions of Politics’ ensimmäinen osa, ’Regarding Method’, on ehkä edustavin yhteenveto Skinnerin viimeaikaisista metodologisista kirjoituksista.2
Skinneriläinen metodologia
Vuonna 1969 julkaistun ’Meaning and Understanding in the History of Ideas’ metodologiset lähtökohdat ovat siihenastisessa historiantutkimuksessa vallalla olleiden « ajattomien totuuksien ja viisauksien » kritiikissä.3 Skinnerin suurena projektina on klassisten tekstien uudelleenarviointi uuden metodologian pohjalta. Perusongelmana historiallisessa tulkinnassa ovat Skinnerin mukaan olleet tutkijoiden usein omaksumat ennakko-odotukset siitä, mitä jonkun ajattelijan on täytynyt sanoa tai tehdä. Tämä puolestaan vaikuttaa siihen tapaan, jolla ymmärrämme jonkun menneen ajattelijan käsityksiä. Tulkinta saattaa muuttua ongelmalliseksi varsinkin, jos aatehistorioitsijan tekstiin liittämät merkitykset ovat ristiriidassa sen kanssa, miten tekijä itse käsittää tekstinsä.4
Erityinen alueensa esimerkiksi historiallisissa elämänkerroissa ovat anakronismit. Tietyn kirjoittajan väitetään esittäneen käsityksen jostakin kysymyksestä, jota hän ei periaatteessa olisi voinut esittää.5 Anakronismeja ovat myös erilaiset käsitykset historiasta niin sanottujen suurten aatteiden kokoelmana, kuten tasa-arvo, edistys, machiavellismi, yhteiskuntasopimus jne., joiden ilmenemismuotoja sitten pyritään tunnistamaan historiallisessa jatkumossa. Tulkinnallisia vaikeuksia esiintyy varsinkin tapauksissa, jossa jonkin aatteen tai maailmankatsomuksen olemassaolo katoaa näkyvistä vaikkapa kokonaiseksi vuosisadaksi.6
Tällaisten ideaalityyppien etsiminen on lähestymistavaltaan ei-historiallinen, koska se uusintaa ja toistaa jo aihetta koskevia aikaisempia ennakkokäsityksiä, kuten “Machiavellin merkitys oli ennen kaikkea siinä, että hän loi perustan marxilaisuudelle.” Tekijän merkitys määräytyisi siis sen mukaan, kuinka hyvin hän on pystynyt ennakoimaan nykyajan suuria teorioita ja kysymyksenasetteluja: ”Montesquieu ennakoi omana aikanaan hyvinvointiyhteiskunnan ihanteita”, mikä mainitaan osoituksena hänen edistyksellisyydestään, tai: ”Machiavellin merkitys filosofiassa ja poliittisessa ajattelussa oli siinä, että hän ajatteli politiikasta suurelta osin samoin kuin me.”7
Samantyyppisiä mytologioita edustavat myös tulkinnat, joissa spekuloidaan joidenkin historiallisten ajattelijoiden mahdollisia käsityksiä esimerkiksi modernin poliittisen teorian kysymyksistä, kuten “Marsilius olisi varmaankin kannattanut demokratiaa, koska se suvereenisuuden käsite, jonka hän omaksui, sopi tavalliselle kansalle.” Samalla tavoin Platonia voidaan kritisoida siitä, että hän jätti huomioimatta yleisen mielipiteen, että hän itse asiassa edusti kirjoituksissaan totalitaristista valtiokäsitystä tai Lockea siitä, ettei hän kannattanut yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta.8 Samankaltaista ajattelua sisältyy myös tulkintoihin, joissa Rousseaun katsotaan kirjoituksillaan oikeuttaneen demokratian yhtä hyvin kuin totalitarismin periaatteita.9
Oletus “suurten ajatusten” tai aatesuuntauksen olemassaolosta ohjaa myös tutkijan omia intressejä, samoin siihen eksplisiittisesti sisältyy ajatus kyseisen aatesuuntauksen sisäisestä johdonmukaisuudesta. Jos perusolettamuksena on, että Hobbesin koko tuotanto ilmensi hänen kristillistä maailmankatsomustaan, on ehkä toisarvoista sen kertominen, että joissakin kirjoituksissa hän käsitteli myös etiikan ja politiikan suhdetta. Vastaavasti on vaikeaa osoittaa ne ristiriitaisuudet, joita usein esiintyy kenen tahansa kirjoittajan tekstissä, jos hänet on ensin esitetty jonkin yhtenäisen aatesuuntauksen edustajana.10
Mytologisointi on Skinnerin mukaan vaarana myös erilaisissa vaikuteanalyyseissa, kuten esimerkiksi, että “Locke sai vaikutteita Hobbesilta, joka puolestaan sai vaikutteita Machiavellilta.” Historiankirjoitus muuttuu mytologisoivaksi silloin kun mahdollisia vaikutteilla pyritään selittämään tekstin sisältöä ja merkitystä. Näin siitä huolimatta, että Hobbes ei kirjoituksissaan koskaan viittaa Machiavelliin tai että Locke ei koskaan viittaa Hobbesiin. Samoin on selvää, että Locke on saattanut lukea koko joukon 1650-luvun poliittista kirjallisuutta, joissa argumentaatio oli samantyyppistä kuin Hobbesin teksteissä, mutta sen sijaan ei ole ollenkaan selvää, että hän olisi lukenut juuri Hobbesin teoksia.11 Skinnerin mukaan kenenkään historiallisen toimijan ei voida väittää tarkoittaneet tai tehneen jotain mitä hän ei olisi koskaan hyväksynyt oikeaksi tulkinnaksi siitä, mitä hänen tarkoituksenaan oli tehdä.12
Skinnerin keskeinen teesi on, ettei käsityksiä voida aatehistoriallisessa tutkimuksessa tarkastella sen historiallisen kontekstin ulkopuolella, josta ne ovat lähtöisin. Jokin tietty käsitys tai lausuma saa merkityksensä kun voimme nähdä, että se on esitetty tietyssä tarkoituksessa tietyssä historiallisessa tilanteessa.13 Tässä suhteessa Skinner seuraa Collingwoodin argumenttia, jonka mukaan jokainen käsitys täytyy nähdä vastauksena tiettyyn kysymykseen, minkä lopputuloksena ei voi syntyä mitään yleispäteviä totuuksia vaan ainoastaan osatotuuksia. Kontekstualistin mielestä aatehistoriallisen tutkimuksen kohteena eivät voi olla historialliset lähteet sinänsä, vaan ne yhteiskunnalliset, taloudelliset ja poliittiset ehdot, joiden puitteissa ne ovat syntyneet.14
Skinnerin mukaan tekijän tai kirjoittajan tekstin tai käsitysten merkityksen ymmärtämiseksi on selvitettävä kyseisen kirjoittajan intentiot. Tätä varten on rekonstruoitava se konteksti, jossa teos on kirjoitettu. Skinner tekee eron käsitysten merkityksen ja niiden käytön välillä, jolloin voidaan selvästi erottaa toisistaan tiettyjen sanojen ja lauseiden merkitykset siitä, missä yhteydessä niitä käytetään ja missä tarkoituksessa, so. mikä intentio kyseisellä henkilöllä oli kyseisessä tilanteessa puhuessaan kyseisellä tavalla.15 Mielekkäämpää kuin keskittyä tietyn aatesuuntauksen tai tekstin tutkimiseen on sen käsittäminen, että teksti on aina vastaus tiettyihin olosuhteisiin, jota tietty argumentti, keskustelu tai tutkielma pyrki kommentoimaan tarkoituksenaan löytää ratkaisu johonkin tiettyyn ongelmaan tai ristiriitatilanteeseen.16
Jokaiselle lausumalle täytyy olla jokin selittävä konteksti ja jokaisella teolla joitakin sitä edeltäviä kausaalisia ehtoja.17 Peruslähtökohta Skinnerin metodologiassa pohjautuu Austinin näkemykseen puheesta tomintana ja tekoina. Tutkijan on kyettävä identifioimaan sekä se intentio, joka edeltää lausumaa (mikä ei välttämättä johda itse tekoon), että se intentio, joka on itse teossa, siis puhumisen aktissa, joka puolestaan luonnehtii parhaiten tätä tekoa. Tämä auttaa ymmärtämään, mitä kyseinen henkilö tarkoitti sanoillaan.18 Keskeistä on Skinnerin mukaan siis sen ymmärtäminen, mitä kyseinen henkilö teki lausuessaan kyseiset sanat. Skinner tekee kuitenkin eron selittämisen ja ymmärtämisen välillä: vaikka kontekstin tutkiminen auttaa selittämään tekstiä, se ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin sen ymmärtäminen.19
Kirjoittajan intention selittämisen kannalta on olennaista se tunnistaa ennen kaikkea se kielellinen konteksti, jossa teksti on syntynyt. Tietylle aikakaudelle tyypillisten keskustelukäytäntöjen ja seurustelutapojen selvittäminen on apuväline, kun lähdetään selvittämään, mitä tietty kirjoittaja tarkoitti tekstillään ja mikä merkitys sillä oli lukijoille. Yhteiskunnallisen kontekstin kartoittaminen on osa tätä kielellistä analyysiä. Tämän perusteella voidaan päätellä, mitä kyseisellä henkilöllä siinä ja siinä yhteiskunnallisessa tilanteessa on ollut mahdollista sanoa.20
Skinnerin tuotannossa ’Hermeneutics and the Role of History’ on poststrukturalismiin tai “Yalen formalisteihin” kohdistuvaa kritiikkiä. Kirjoittajista esimerkiksi Derrida, Michel Foucault tai Paul de Man käsittävät kielen autonomisena järjestelmänä, joka itsessään tuottaa erilaisia merkityksiä riippumatta kirjoittajasta tai lukijoista. Tässä katsannossa teksti itsessään ilmentää tekijän intentioita. Tämä puolestaan, Roland Barthesia mukaillen, merkitsee ”tekijän kuolemaa.”21 Skinnerin mukaan mikä tahansa yritys etsiä vastauksia tekstin herättämiin kysymyksiin itse tekstistä on tuomittu epäonnistumaan.22
Skinnerin metodologisena lähtökohtana on, että kieli perustuu puheeseen toimintana, joka on vuorovaikutteista, ei intertekstuaalista, samoin että kyseinen toiminta on luonteeltaan yhteiskunnallista, koska tietyt puheaktit syntyvät tietyissä sosiaalisissa tilanteissa, josta ne saavat merkityksensä. Puhuja myös päämäärätietoisesti muuttaa puheensa sisältöä saadakseen aikaan tietyn vaikutuksen – puhe käskee, vakuuttaa tai lupaa jotakin. Toisin sanoen puhuminen on intentionaalista toimintaa, joka esiintyy tietyssä yhteiskunnallisessa tilanteessa.23 Sekä teksti että konteksti ovat Skinnerin metodologiassa rekonstruktioita, jotka edellyttävät tietoa tekijästä.
Esimerkkinä kontekstuaalisuudesta skinneriläisessä metodologiassa Ben Rogers mainitsee Humen Robert Walpolea käsittelevän kirjoituksen ’A Character of Sir Robert Walpole’. Kontekstuaalinen tekstin merkityksen analyysi toisi esiin kaikki ne Humen esittämät perustelut, miksi hän arvostaa tai ei arvosta Walpolea kirjoittajana. Olennainen kysymys siitä, mitä Hume teki kirjoittaessaan ja julkaistessaan tämän kirjoituksen jää kuitenkin epäselväksi. Oliko se oppositiopolitiikkaa vai vahvistiko se silloista whig-puolueessa vallinnutta näkemystä?24 Tämän selvittämiseksi olisi selvitettävä ne kielelliset konventiot, jotka olivat vallitsevina sen ajan poliittisessa keskustelussa. Tällainen tarkastelu paljastaisi, että Walpolen henkilö oli keskeinen kiistakysymys siinä keskustelussa, jota käytiin ajan poliittisessa lehdistössä. Humen essee edustaisi siten eräänlaista vaatimusta kohtuullisuuteen tuon ajan englantilaisessa politiikassa.25
Konteksti auttaa ymmärtämään, mikä esimerkiksi kirjoittajan asenne tai kanta oli päivän poliittisiin kysymyksiin. Tämä puolestaan antaa tekstille merkityksen tai sitä voidaan ainakin pitää ensimmäisenä vaiheena tekstin merkityksen ymmärtämisessä. Selvitettyämme ne argumentit, jotka ajan keskustelussa liittyivät Walpolen henkilöön, voimme identifioida vastaavat argumentit Humen omassa tekstissä. Tämän jälkeen meidän on mahdollista arvioida, mitä Hume oli tekemässä laatiessaan kyseisen kirjoituksen, so. hän halusi varoittaa englantilaisia niistä kohtuuttomuuksista, jotka esiintyivät tuon ajan poliittisessa keskustelussa.26
Tutkijan tehtävänä on selvittää, kuinka kirjoittaja käyttää hyväkseen vallitsevia konventioita omiin tarkoituksiinsa. Siten ideologioiden maailma on yhdistettävissä sosiaaliseen todellisuuteen. Skinner kuvaa, kuinka 1600-luvun alussa englantilaiset kauppiaat keksivät käyttää silloiseen protestanttiseen etiikkaan liittyviä sopivaisuussääntöjä ja kielellisiä konventioita – kuten ilmaisuja ’providence’, ’devotion’ ja ’service’ – omiin tarkoituksiinsa oikeuttaakseen ajan käsityksen mukaan moraalisesti tuomittavan elinkeinon harjoittamisen.27
Kieli tai teksti on Skinnerin mukaan siis jo perusolemukseltaan ideologista, ei koskaan arvovapaata tai neutraalia. Tutkijan keskeinen tehtävä on selvittää poliittisten aatteiden ja käsitysten tarkoitettu “illokutionaarinen” vaikutus tai merkitys. Skinner kritisoi esimerkiksi marxilaista tutkimusotetta, jossa tekstiä selitettiin “objektiivisista,” ulkoisista sosiaalisista ja taloudellisista tekijöistä käsin riippumatta tekijän subjektiivisista tarkoitusperistä. Tekstissä esiintyvät aatteet ja käsitykset ovat Skinnerin mukaan argumentteja, jotka heijastavat aikansa poliittisia eturistiriitoja ja poliittisia pyrkimyksiä.28 Kyseiset käsitykset voidaan usein nähdä pyrkimyksenä legitimoida kyseisiä poliittisia tavoitteita. Skinnerin mukaan tärkeämpää kuin jonkin poliittisen aatteen sisältö on miten sitä on käytetty argumenttina, so. miten selkeästi identifioitavissa oleva kirjoittaja on käyttänyt tiettyä tekstiä argumenttina.29
Kritiikki
- Kontekstoinnin ongelmat
David Harlanin artikkeli ’Intellectual History and the Return of Literature’ kommentoi Skinnerin poststrukturalismiin kohdistuvaa kritiikkiä. Harlanin mukaan Skinner on väärässä samaistaessaan tekstin puheeseen. Toisin kuin puhujan ja kuulijoiden kohdalla, kirjoittajan ja lukijoiden välille ei välttämättä synny vuorovaikutusta, lukijalla ei välttämättä ole mahdollisuutta esittää kirjoittajalle kysymyksiä eikä kirjoittajalla ole mahdollisuuksia antaa vastauksia näihin kysymyksiin. Tässä tilanteessa teksti muodostaa siteen kirjoittajan ja lukijan välille. Kirjoittajan mukana myös hänen intentionsa häviävät taka-alalle tulkintaprosessin aikana ja teksti astuu ikään kuin tekijän paikalle avaten mahdollisesti sellaisia tulkintamahdollisuuksia, joita tekijä ei ole kuvitellut.30
Harlan tuo esiin myös toisenlaisen kontekstointiin liittyvän ongelman Skinnerin ajattelussa. Skinnerin mukaan on mahdollista rekonstruoida se historiallinen tilanne, jossa teksti on syntynyt ja liittää sitten teksti tähän rekonstruoituun kontekstiin. Hans Gadamerin (’Truth and Method’) tulkinnassa myös tekstiin kohdistuvat merkitykset, joita sille on annettu tulkintahistorian aikana ja joka siis ulottuu tekstin syntyhetkestä nykypäivään, vaikuttavat siihen, millä tavalla tekstiä tulkitaan tiettynä hetkenä. Tekstin tulkintahistoria – siis miten sitä on tulkittu aikaisemmin tutkijapiireissä – muodostaa oman historiallisen todellisuutensa, joka olisi myös otettava huomioon tulkinnassa.31
Artikkelissaan ’ The Oyster and the Pearl: The Problem of Contextualism in Intellectual History’ John Patrick Diggins kyseenalaistaa kontekstoinnin merkityksen – sellaisena kuin Skinner sen käsittää – metodologisena apuvälineenä. Digginsin mukaan itse tekstin selitysarvoa – tai tekijän merkitystä “kontekstista” usein riippumattomana toimijana – on skinneriläisessä metodologiassa aliarvioitu. Esimerkiksi kirjoittaessaan teosta ‘Autio maa’ Thomas Eliotin tietoisena pyrkimyksenä oli nimenomaan häivyttää oma persoonansa taka-alalle kirjoittamisprosessin aikana korostaakseen teoksen omaa esteettistä ominaislaatua. Tällaisissa tapauksissa tekstin merkitys syntyy pikemminkin kirjoittajan mielikuvituksessa kuin ulkoisten olosuhteiden myötävaikutuksesta.32 Mitä enemmän on kysymys luovan työn tuloksesta, sitä enemmän Digginsin mukaan voidaan sanoa, että tekstin merkityssuhteet syntyvät tekstissä itsessään.33
Onko konteksti myöskään aina selvästi identifioitavissa? Kirjoittajilla on myös taipumus esittää käsityksiä, joita eivät ole tarkoitettu kuulumaan mihinkään kontekstiin eikä niitä aina voi sitoa tiettyyn aikaan, paikkaan tai yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. Esimerkiksi Thoreaun kirjoittaman teoksen ‘Civil Disobedience’ konteksti oli selvästikin Amerikan Meksikoa vastaan käymä sota vuonna 1846, minkä johdosta hän kieltäytyi maksamasta veroja hallitukselle, joka noudatti imperialistista politiikkaa. Ko. sota mainitaan kuitenkin tekstissä vain kerran, eikä se millään tavalla selitä itse tekstin kirjoittamisen taustoja. Teksti ei myöskään sisällä viittauksia yleisöön, jolle teksti oli tarkoitettu. Kirjoittajan omana aikana teksti miltei unohdettiin, kunnes se löydettiin uudelleen vasta 1900-luvulla. Tekstiä ei voi myöskään tulkita oman aikansa poliittisen keskustelun kontekstissa, koska tekijä itse halusi pysytellä päivänpolitiikan ulkopuolella ja sanoutui irti tuon ajan poliittisista aatesuuntauksista.34
Entä menneen aikakauden kirjoittajat, jotka pitävät omaksumiaan aatteita riippumattomina ajasta ja paikasta ja jotka katsovat, että näiden käsitysten totuudellisuus on riippumaton siitä kontekstista, jossa ne on esitetty? Tässä tapauksessa nykypäivän aatehistorioitsijan kontekstuaalinen näkökulma ei voi tai ei saisi olla ristiriidassa sen kanssa, kuinka ko. ajattelija itse käsittää oman tekstinsä.35 Voimme Digginsin mukaan arvostaa tietyn kirjoittajan käsityksiä riippumatta siitä, missä olosuhteissa itse teksti on syntynyt. Selvä syy-yhteys jonkin käsityksen ja kontekstin välillä ei näin ollen olisi aina todennettavissa.36 Digginsin mukaan kontekstista ei saa muodostua tutkijalle “suljettua vankilaa,” vaan tekstin olisi oltava avoin erilaisille tulkinnoille. Digginsin logiikkaa seuraten voidaan myös esimerkiksi kysyä, miksi luemme Platonia tai Aristotelestä, jos heillä ei ole mitään annettavaa meidän ajallemme?
- Peitetyt intentiot ja motiivit
Skinnerin lähestymistapa on herättänyt myös sellaisia kysymyksiä kuin: ”Missä määrin teksti voi ilmentää kirjoittajan intentioita?” ”Sanooko tekijä aina sen, mitä tarkoittaa?” ”Jos ei, voidaanko tekijän intentio aina päätellä kontekstista?” Skinnerin mukaan ainoastaan toiminnan ja tekojen tutkimisen kautta voidaan päästä selville niistä syistä ja päämääristä, jotka saavat ihmiset tekemään sitä mitä he tekevät ja näiden tekojen merkityksestä. Monien kriitikoiden, kuten esimerkiksi Barnardin mukaan tämä edellyttää kuitenkin, että tekijät ovat tunnistettavissa olevia historiallisia toimijoita ja että heidän toimintansa takana on vaikuttimia, jotka tekijät itse tunnustavat olevan toimintansa liikkeellepanevia voimia. Tämä tarkoittaa, että he tietävät (tai ainakin periaatteessa ovat kykeneviä tiedostamaan) mitä sanovat tai ovat tekemässä ja että he pystyvät ilmaisemaan omat pyrkimyksensä.37
Toisaalta Skinner erottaa toisistaan sen, “mitä teksti tarkoittaa” siitä, “mitä tekijä tarkoitti kirjoittaessaan sitä.”38 Vastauksena kritiikkiin (’A Reply to My Critics’ teoksessa Tully, James, Meaning and Context. Quentin Skinner and his Critics. Polity Press/Blackwell. Cambridge – Oxford 1988) Skinner toteaa, että tekstillä voi olla muita merkityksiä kuin mitä tekijä on tarkoittanut: “kysymys siitä, mitä tekijä on mahdollisesti pyrkinyt sanomaan, ei tarkoita samaa kuin mitä merkityksiä tälle lausumalle voidaan antaa.” Skinner toteaa niin ikään, että “jos teksti tarkoittaa jotain muuta kuin mitä tekijä on tarkoittanut sanoa, emme voi sanoa tästä muuta kuin että tämä on ainakin se, mitä teksti tarkoittaa ja että sillä on toinen merkitys kuin mihin tekijä on pyrkinyt.” Searle puolestaan toteaa, että ”teksti ilmaisee tekijän intentioita vain sikäli kuin kirjoittaja sanoo, mitä tarkoittaa. On aina mahdollista, että … nämä intentiot voidaan ymmärtää enemmän tai vähemmän täydellisesti niiden sanojen avulla, jotka ovat julkilausuttuja.”39 Skinnerin mukaan huomion kiinnittäminen tekojen ja toiminnan tutkimiseen ei kuitenkaan sulje pois sitä mahdollisuutta, että ulkopuolinen tarkkailija, kuten esimerkiksi psykoanalyytikko, voisi antaa täydellisemmän tai vakuuttavamman kuvan kyseisen henkilön toiminnasta kuin tämä itse pystyisi antamaan.40 Tutkijoista esimerkiksi John Searle toteaa kommentoidessaan Derridan analyysia Austinista, että “itse asiassa melko pieni osa intentioista kulkeutuu tietoisuuteen intentioina.”41
Joseph Femian mukaan Skinnerin metodi ei ota huomioon niitä ei-tarkoitettuja merkityksiä, jotka usein esiintyvät tekstissä. Kritiikin mukaan Skinnerin metodi sulkee tarkastelun ulkopuolelle kaikki muut tutkimusintressit paitsi tekijän intentioiden selvittämisen. Rogersin mukaan menetelmä ei myöskään tee selvää eroa motiivien ja intentioiden välillä. Skinner ei kuitenkaan halua sulkea pois muita tutkimuksellisia lähtökohtia, hän ainoastaan toteaa, että tekstin illokutionaarinen merkitys on todennettavissa ainoastaan selvittämällä tekijän intentiot.42
Skinnerin lähestymistapa ei poissulje sitä mahdollisuutta, että kirjoittajalla saattaa olla motiiveja, joita hän ei itse tiedosta tai että tekstillä voi olla myös funktio, jota tekijä itse ei ole tarkoittanut. Tekijä voi kuitenkin kuvata jostain syystä virheellisesti tai puutteellisesti omia päämääriään. Historiantutkija joutuu usein tilanteeseen, jossa hänen on tästä huolimatta kyettävä kuvaamaan kuhunkin puheaktiin tai tekstiin liittyvät intentiot, joita ei eksplisiittisesti ilmoiteta tai joita tekijä itse ei tunnista tai joita hän kuvaa virheellisesti. Tässä tilanteessa olisi kyettävä löytämään ratkaisu siihen problematiikkaan, joka syntyy tunnistamattomien normien ja yksilöllisten intentioiden välisestä suhteesta.43 Korostaessaan tekstin kirjoittamista tietoisena toimintana, Skinner jättää kuitenkin avoimeksi kysymyksen, kuinka mahdolliset tiedostamattomat intentiot tai motiivit voidaan identifioida aatehistoriallisessa tutkimuksessa ja mikä merkitys niille olisi annettava tulkinnassa.
Yhteenveto
Skinnerin esittämät näkemykset merkitsevät merkittävää käännettä historian metodologiassa. Ennen Skinnerin alullepanemaa metodologian uudelleenarviointia historian tieteenalana nähtiin ilmentävän joko “suuria aatteita” tai siitä etsittiin todistusaineistoa erilaisten teoreettisten mallien tueksi. ”Esiskinneriläisellä ajalla” historia nähtiin vielä pitkälle tutkimuskohteena, jota voitiin havainnoida ja tulkita ikään kuin ulkopuolelta, tutkijan pysyessä ulkopuolisena tarkkailijana. Skinnerin metodologiset uudistukset merkitsivät ennen kaikkea tulkintaympäristön laajentamista. Teksti tai jonakin historiallisena aikakautena esitetty käsitys ei skinneriläisessä metodologiassa ole pelkkä havainnoinnin kohde vaan osa laajempaa kokonaisuutta, johon kuuluvat yhtä hyvin kirjoittaja kuin se toimintaympäristö ja intellektuaalinen konteksti, johon kirjoittaja kuuluu. Myös tutkijalla on tärkeä rooli tässä toimintaympäristössä, koska sekä konteksti että teksti ovat loppuvaiheessa tulosta rekonstruktiosta, jonka avulla voidaan arvioida tekstin merkittävyyttä. Teksti itsessään on skinneriläisessä metodologiassa vain osa tätä tulkinta-avaruutta.
Skinneriläinen metodologia jättää kuitenkin avoimeksi kysymyksiä, jotka sen on lähitulevaisuudessa ratkaistava: Miten tulkinnassa voidaan ottaa huomioon tekstin erityisluonne? Onko esimerkiksi taideteos, runo tai kaunokirjallinen teos pelkästään ideologinen tai poliittinen kannanotto vai voidaanko se ainakin joissakin tapauksissa nähdä itsenäisenä teoksena? Miten tulkinnassa voidaan ottaa huomioon tiedostamattomat motiivit ja intentiot, joita ei voi päätellä kontekstista? Kaiken kaikkiaan Skinner on keskustelunavauksellaan kuitenkin palauttanut historiatieteelle sen ominaislaadun; sen, että menneen aikakauden käsitykset ja aatesuuntaukset on tutkimusprosessissa – ollakseen historiallista tutkimusta – aina jollakin tavalla suhteutettava omaan aikaansa.
Lähdeviitteet:
1 Ks. esim. Diggins, John Patrick, “The Oyster and the Pearl: The Problem of Contextualism in Intellectual History.” History and Theory, Vol. 23, No. 2, (May, 1984), s.152.
2 Skinner, Quentin, “Meaning and Understanding in the History of Ideas.” History and Theory, Vol. 8, No. 1, (1969), ss. 3-53; Visions of Politics. Volume 1: Regarding Method. (Cambridge: Cambridge University Press, 2002).
3 Skinner, “Meaning and Understanding,” ss.4-5.
4 Ibid., s.6.
5 Skinner, “Meaning and Understanding,” ss.7-8.
6 Ibid., s.10.
7 Ibid., s.11.
8 Ibid., ss.13-14,23.
9 Ibid., s.23.
10 Skinner, “Meaning and Understanding,” s.17.
11 Ibid., ss.25-26.
12 Ibid., s.28.
13 Skinner, Visions of Politics, s.86.
14 Diggins, “The Oyster and the Pearl,” ss.151,158-159.
15 Skinner, “Meaning and Understanding,” s.37; Visions of Politics, s.86.
16 Skinner, “Meaning and Understanding,” s.39.
17 Ibid., s.43.
18 Ibid., s.45.
19 Ibid., s.46.
20 Skinner, “Meaning and Understanding,” s.49; Visions of Politics. s.87.
21 Harlan, David, “Intellectual History and the Return of Literature.” The American Historical Review, Vol. 94, No. 3 (Jun., 1989), s.585.
22 Skinner, “Meaning and Understanding,” s.35.
23 Harlan, “Intellectual History,” s.586.
24Rogers, Ben, “Philosophy of Historians: The Methodological Writings of Quentin Skinner.” Review Article. History. Volume 75. Issue 244. January 1990, s.265.
25 Rogers, “Philosophy of Historians,” s.266.
26 Rogers, “Philosophy of Historians,” s.267.
27 Ibid, s.268.
28 Skinner, Visions of Politics, s.86.
29 Diggins, “The Oyster and the Pearl,” s.157.
30 Harlan, “Intellectual History,” s.587.
31 Ibid., s.588.
32 Diggins, “The Oyster and the Pearl,” s.153.
33 Ibid., ss.153-154.
34 Diggins, “The Oyster and the Pearl,” s.155.
35 Ibid., ss.158-159.
36 Ibid., s.156.
37 Barnard, F.M., “Accounting for Actions: Causality and Teleology.” History and Theory, Vol. 20, No. 3, (Oct., 1981). Blackwell Publishing for Wesleyan University, pp. 291-312., s.291.
38 Ks. esim. Skinner 1969.
39 Ekegren, Peter, The Reading of Theoretical Texts: A Critique of Criticism in the Social Sciences (London and New York: Routledge, 2002), s.87.
40 Skinner, “Meaning and Understanding,” s.28.
41 Ekegren 2002, s.86.
42 Rogers, “Philosophy of Historians,” s.269.
43 Ibid., s.270.
