Marcel Proust ja (kadonneen) ajan historia

”Kadonnutta aikaa etsimässä” (À la recherche du temps perdu, 1913–27) on Marcel Proustin teossarja, joka käsittelee muistoja, aikaa, sosiaalisia suhteita ja vuosisadan vaihteen ranskalaista yhteiskuntaa. Sarjan kolme viimeistä osaa julkaistiin postuumisti tekijän kuoltua. Teoksessa kuvataan päähenkilön, Marcelin, elämää lapsuudesta aikuisuuteen. Proust tutkii fiktiivisessä, mutta myös omaelämänkerrallisessa teoksessaan, miten aika vaikuttaa ihmisen kokemuksiin ja muistoihin.

Päähenkilöt

  1. Marcel:
    • Teossarjan kertojaminä on Marcel, herkkä ja pohdiskeleva henkilö, joka on kiinnostunut kirjallisuudesta ja taiteesta. Marcelin kautta Proust tutkii muistin ja ajan teemoja.
  2. Charles Swann:
    • Swann on rikas ja kultivoitunut mieshahmo, joka on syvästi rakastunut Odette de Crécyyn. Swann on Marcelin perheen läheinen ystävä (ja samalla Marcelin mentori), joka vierailee heidän luonaan Combrayssa ja kuuluu teoksen keskeisiin hahmoihin. Swannin elämä ja erityisesti hänen rakkautensa Odetteen antavat Marcelille nuorena poikana vaikutteita ja muodostavat merkittävän osan hänen ihmissuhteistaan. Swannin esikuvia ovat olleet Charles Haas ja Robert de Montesquiou.
  3. Odette de Crécy:
    • Odette on kaunis mutta pinnallinen naishahmo, johon Swann rakastuu. Hän muuttuu Swannin vaimoksi ja myöhemmin heidän tyttärensä Gilberten äidiksi. Odetten henkilöhahmolla on monia esikuvia, kuten Laure Hayman ja Louisa de Mornand.
  4. Gilberte Swann:
    • Gilberte on Swannin ja Odetten tytär, johon Marcel on nuorena rakastunut. Hän edustaa nuoruuden rakkautta ja ihastuksia. Gilberten esikuvia ovat Jeanne Pouquet ja Proustin lapsuudenystävä Marie de Benardaky.
  5. Albertine Simonet:
    • Albertine on yksi Marcelin rakkauden kohteista, ja hänestä tulee Marcelin pitkäaikainen kumppani. Hän symboloi monimutkaisia ja ristiriitaisia tunteita. Albertinen esikuva on Alfred Agostinelli, Proustin sihteeri ja mahdollinen rakastaja.
  6. Baron de Charlus:
    • Charlus on dekadentti ja sofistikoitunut aristokraatti, joka on salaa homoseksuaali. Charlusin henkilöhahmo tarjoaa syvällisen analyysin seksuaalisuudesta ja yhteiskunnallisista normeista. Esikuvina Robert de Montesquiou ja Proustin omat kokemukset.

Ajallinen ja paikallinen konteksti

  • Sarja kattaa aikavälin 1870-luvulta 1920-luvulle, kuvaillen muutoksia Ranskan yhteiskunnassa ja erityisesti Pariisin yläluokassa. Sarjan tapahtumat ulottuvat Dreyfusin tapauksesta (1894-1906) ensimmäiseen maailmansotaan (1914-1918) ja sen jälkeisiin vuosiin.
  • Suurin osa tapahtumista sijoittuu Pariisiin, mutta merkittäviä tapahtumia sijoittuu myös Combrayhyn (kuvitteellinen pikkukaupunki), Balbeciiin (merenrantakaupunki) ja Guermantesin herttuakuntaan päähenkilön muistojen ja kokemusten kuvaamisen taustalla.

Teoksen teemat

  • Muisti ja aika: Proust tutkii, miten muisti ja aika vaikuttavat ihmisen kokemuksiin ja identiteettiin. Tahaton muisti (mémoire involontaire) on keskeinen käsite, joka tuo menneisyyden elävästi nykyhetkeen.
  • Rakkaus ja mustasukkaisuus: Useat Swannin ja Odetten sekä Marcelin ja Albertinen rakkaustarinat, avaavat mielenkiintoisia näkökulmia ihmissuhteisiin ja tunne-elämään.
  • Yhteiskunta ja luokkaerot: Proust kuvaa tarkasti Ranskan yläluokan ja aristokratian elämää, heidän tapojaan ja arvojaan. Hän kritisoi myös ajan yhteiskunnallisia ja sosiaalisia normeja.
  • Taide ja kirjallisuus: Teos sisältää monia pohdintoja taiteen ja kirjallisuuden merkityksestä.

”Tahaton muisti”

”Kadonnutta aikaa etsimässä” kattaa lähes koko päähenkilön elämänkaaren lapsuudesta aikuisuuteen. Teossarjan ensimmäisessä osassa Marcel kuvaa lapsuuttaan Combrayssa, pienessä maalaiskylässä, sen pieniä sattumuksia ja tapahtumia, jotka vievät hänet takaisin menneeseen. Proustin mukaan menneisyys ei ole täysin menetetty, vaan se voidaan elvyttää muistin avulla. Proust käyttää tästä nimitystä ”tahaton muisti” (mémoire involontaire). Teen kanssa nautittu pieni Madeleine – leivos tuo spontaanisti Marcelin mieleen muiston lapsuudestaan:

”Ja kun olin tunnistanut tätini tarjoaman, lehmuksenkukkateehen kastetun ”madeleinen” maun … niin heti tädin huone ja koko harmaa talo kadun varrella liittyi kuin teatterikulissi pieneen puutarhaan päin olevaan siipeen, joka oli rakennettu sen taakse minun vanhempiani varten … kaupunki, joka säällä ja kaikkina kellon aikoina, tori, jonne minut lähetettiin ennen ruoka-aikaa, kadut joilla juoksin asioilla, tiet joita pitkin käveltiin jos oli kaunis ilma … samalla tavoin kaikki meidän puutarhamme ja herra Swannin puiston kukat, Vivonnen lumpeet ja kaupunkilaiset ja heidän pienet asumuksensa ja kirkko ja koko Combray ja sen ympäristö … nousi minun teekupistani.”1

Proustin mukaan tietyt muistot tarvitsevat aistikokemuksen tullakseen uudelleen tietoisuuteen, koska ne ovat usein tallentuneet alitajuntaan yhdessä kyseisen aistikokemuksen kanssa:

”Mutta kun menneistä ajoista ei enää ole jäljellä mitään ihmisten kuoltua, esineitten tuhouduttua, elävät pitkään yksin tuoksu ja maku … ja ne elävät kuin sielut, muistavat, odottavat, toivovat kaiken raunioilla, kannattavat murtumatta, melkein olemattomana hiukkasena muiston valtavaa rakennelmaa.”2

Myös nykytutkimuksen mukaan muistot ja lapsuuden kokemukset ovat tärkeitä osatekijöitä oman identiteetin ja persoonallisuuden kehityksessä. Menneisyyteen liittyvät tapahtumat, muistikuvat ja oma henkilöhistoria ovat sosiaalisten suhteiden ja itseymmärryksen kannalta keskeisiä elementtejä.

Identiteetti, eli ihmisen käsitys itsestään, suhteestaan maailmaan, muihin ihmisiin ja omaan historiaan, muuttuu jatkuvasti omien elämänkokemusten myötä eri ikävaiheissa. Ihminen voi siis kokea elämänsä aikana useita erilaisia identiteettejä. Tämä uudelleenrakentuminen on tärkeää myös elämänmuutoksiin sopeutumisen kannalta. Identiteetti kuvaa myös sitä, miten muut näkevät ihmisen osana sosiaalista yhteisöä. Tai kuten Proust asian ilmaisee, ”meidän sosiaalinen hahmomme on toisten ajattelun tuote.”3 Samoin persoonallisuus (tunteet, ajattelutapa, käyttäytymismallit) saattaa jonkin verran muuttua iän mukana, mutta on enemmän pysyvä ominaisuus.

Identiteetin rakentuminen on siis jatkuva prosessi, se ei pysähdy menneisyyteen, mutta tarvitsee siihen jonkin kiinnekohdan ja tunnesiteen voidakseen rakentua uudelleen ja jotta ihminen voisi kokea olemassaolonsa merkitykselliseksi ja kokea kuuluvansa johonkin yhteisöön (perhe, suku, yhteiskunta, työyhteisö jne.). Proustin Madeleine – leivos (ja tähän makukokemukseen liittyvä tunnetila, tapahtumat ja muistikuvat) palauttavat takaisin tietoisuuteen juuri näitä identiteetin rakentumisen kannalta merkityksellisiä tunnesiteitä. On kuitenkin hyvä muistaa, että monet teoksessa kuvatut ”muistot” ovat fiktiivisiä, eivät todellisia, ja niiden tarkoitus on palvella teoksen temaattista rakennetta ja narratiivia.

Ajatus ”tahattomasta muistista” saa myös vahvistusta tutkimuskirjallisuudesta. Neurotieteellinen ja psykologinen tutkimus on osoittanut, että erityisesti autobiografinen muisti ja emotionaaliset kokemukset ovat ratkaisevia identiteetin kehityksessä lapsuudesta aikuisuuteen. Vaikka Proustin teos on puhtaasti omaelämänkerrallista fiktiota, hänen esiintuomansa ajatus muistojen merkityksestä on saanut tukea myös kokeellisesta tutkimuksesta ja on edelleen tärkeä viitekehys muistitieteissä.4 Erityisesti emotionaalisesti latautuneet tapahtumat vahvistavat tutkimusten mukaan näitä muistijälkiä silloin kun ne liittyvät henkilökohtaisiin kokemuksiin ja tunteisiin.5

Ajan kuluessa muistikuvat saattavat kuitenkin muuttua (”aika kultaa muistot”), kun iän myötä alkuperäisiin muistoihin liittyy uusia tunnetiloja, jotka muokkaavat alkuperäistä. Unohtamisen seurauksena syntyneet aukot täydentyvät ja muuntuvat ihmisen senhetkisen minäkuvan tai elämäntilanteen kanssa yhteensopiviksi tai niihin saatetaan liittää uusia merkityksiä tai oivalluksia, jotka eivät aikaisemmin ole olleet tiedostettuja. Toisaalta myös traumaattiset muistot voidaan myöhemmin torjua tai uudelleen tulkita vähemmän ahdistaviksi ja traumaattisiksi jne. Mutta toisin kuin Freudille, nämä tiedostamattomat muistot eivät Proustille ole välttämättä ahdistavia tai torjuttuja, vaan yksinkertaisesti unohtuneita tai piilossa.

Irrallisuuden tai vieraantumisen kokemus syntyy tavallisesti siitä, että jokin näistä menneisyyden rakennuspalikoista tai pala puuttuu, eikä ihminen tunnista omaa paikkaansa ajallisessa jatkumossa tai merkitystään osana sosiaalista yhteisöä. Henkilö, joka ei pidä menneisyyttään tärkeänä, voi kokea vaikeuksia muodostaa syvällisiä ja kestäviä ihmissuhteita. Koska ne perustuvat usein jaettuihin kokemuksiin ja muistojen luomiseen, menneisyyden kieltäminen estää käsittelemästä näitä kokemuksia muiden kanssa. Tämä voi johtaa pinnallisempiin sosiaalisiin suhteisiin ja vaikeuteen kokea ne merkityksellisiksi.

Proust käyttää yksilöllisiä kokemuksia ja muistoja avatakseen laajempia teemoja, kuten ajan kulumista, muutosta ja suhdetta menneisyyteen. Lapsen näkökulmasta aika ei ole lineaarista, vaan suhteellista. Pieni hetki voi tuntua ikuisuudelta. Maailma on avoin, ja kaikki lapsuuteen ja nuoruuteen liittyvät tapahtumat, läheiset perheenjäsenet ja tuttavat, kotitalo, tiet, puut ja pensaat ja puutarha näyttävät todellista suuremmilta ja ihmeellisemmiltä. Tekstin tasolla tämä ilmenee ”ylipitkinä” tapahtumaepisodeina ja venytettyinä kohtauksina. Lapselle näennäisesti merkityksettömät tapahtumat voivat näyttäytyä diffuuseina, äärettöminä ja tärkeinä, vaikka niillä ei objektiivisesti olisi erityistä painoarvoa. ”Venytettyjen kohtausten” avulla Proust havainnollistaa, että jokaiseen hetkeen liittyy kerroksia ja syvyyttä, jotka voivat ilmetä vain hitaasti ja palaamalla niihin uudelleen.

Proustin ajattelussa on yhtäläisyyksiä Sigmund Freudin Rooma-analogiaan, jossa eri aikakaudet elävät rinnakkain ihmisen psyykessä. Proust kuvaa, miten tietyt paikat sisältävät kerrostumia eri elämänvaiheista ja kokemuksista. Nämä kerrostumat eivät ole menneisyyden varjoja, vaan aktiivisia ja vaikuttavat nykyhetkeen. Paikat, kuten Balbec ja Combray, toimivat muistojen säilytyspaikkoina, jotka herättävät henkiin menneisyyden kokemukset ja tunteet. Tämä yhteys aikaan ja paikkaan on keskeinen identiteetin muodostumisessa, sillä se antaa yksilölle käsityksen omasta paikastaan maailmassa ja suhteestaan muihin ihmisiin.

”Mutta minulle Méséglisen ja Guermantesin tiet ovat ennen kaikkea sielullisen maaperäni pohjimmaisia kerrostumia, kestäviä alueita, joihin voin vielä tukeutua.”6

Proustin henkilöhahmot ovat syvällisesti psykologisesti analysoituja ja moniulotteisia. ”Swannin tiessä” Swann, Odette, ja päähenkilö Marcel, elävät suhteissaan ristiriitojen, halujen, ja väärinymmärrysten verkossa. Proust kuvaa esimerkiksi Swannin ja Odetten välistä suhdetta rakkauden ja pakkomielteen ristiriitana. Swannin rakkaus Odettea kohtaan kehittyy vähitellen turhautumiseksi ja epävarmuudeksi, ja teos tarjoaa syvällisen analyysin siitä, miten rakkaus voi muotoutua mustasukkaisuuden ja epäluulojen varaan.

Proustin narratiivi tekee henkilökohtaisista muistoista samaistuttavia ja avaavat lukijalle mahdollisuuden kokea omat muistonsa uudella tavalla. Makuaistimuksen lisäksi myös erilaiset tuoksut tai jokin musiikkikappale saattavat monen lukijan mielessä helposti assosioitua lapsuudessa koettuun tapahtumaan, tilanteeseen tai henkilöön – ja monen vuoden jälkeen nämä mielleyhtymät voivat saada aivan uudenlaisia merkityksiä.

Madeleine-leivoksen alkuperästä on useita tarinoita. Yksi yleisesti hyväksytty teoria on, että leivoksen reseptin kehitti 1700-luvulla nuori palvelijatar nimeltä Madeleine Paulmier, Puolan entisen kuninkaan ja Lothringenin herttuan Stanislaus I:n kokki. Leivos esiteltiin myöhemmin Versaillesin hovissa kuningas Ludvig XV:lle, herttuan vävylle, ja kuningatar Maria Leszczyńskalle, jonka välityksellä leivos, tultuaan ”hovikelpoiseksi,” omaksuttiin vähitellen osaksi ranskalaista ruokaperinnettä.

Leivos on tunnettu simpukanmuotoisesta muotistaan, joka saadaan aikaan erityisillä madeleine-vuoilla. Valmiin leivoksen pinta on kullanruskea ja rapea, mutta sisältä sen tulisi olla pehmeä ja mehevä, hieman tiiviimpi kuin esimerkiksi muffinssit.

Resepti:

  • Sokeria ja kananmunia, jotka vatkataan vaaleaksi vaahdoksi.
  • Sulatettua voita, joka sekoitetaan joukkoon varovasti.
  • Sitruunan raastettua kuorta tai vaniljaa, jotka antavat raikkautta ja makua.
  • Taikina saa levätä jääkaapissa, jotta se kohoaa paremmin paiston aikana, jolloin leivokseen muodostuu kuuluisa ”vatsa”, pieni kohouma keskellä.

Kahden aikakauden välissä

Sarjan myöhemmissä osissa päähenkilö kommentoi ajan kirjallisuutta ja esteettisiä virtauksia sivuten myös päivänpolitiikkaa. Esikuvina teossarjan henkilöhahmoille ovat todelliset henkilöt ajan pariisilaisseurapiireissä, joihin hänellä oli pääsy yhteiskunnallisen asemansa ja sosiaalisen verkostonsa ansiosta. Esimerkiksi Guermantesin herttuattaren salonkiin liittyvä kuvaus pohjautuu Proustin omiin kokemuksiin kreivitär Greffulhen seurapiirissä.

Sarjan viimeisessä osassa ”Jälleen löydetty aika” (Le Temps retrouvé) Marcel käy aikuisiällä läpi lapsuudenkokemuksiaan, kirjoittamisprosessiaan ja sitä, miten taiteen avulla on mahdollista tavoittaa kadotettu menneisyys uudelleen. Proust kuvaa vanhan aristokratian ulkopuolisuuden ja irrallisuuden tunnetta uudessa, teollisen ajan yhteiskunnassa, jossa yhteiskunnallinen asema määrittyy yhä enemmän varallisuuden, ei niinkään henkisten saavutusten kautta. Samanlaista nostalgian kaipuuta ja aateliston itsereflektiota, sopeutumisvaikeutta uuden maailman arvoihin ja realiteetteihin kuvataan myös esimerkiksi Tsehovin Kirsikkapuistossa (1904) tai Thomas Mannin Buddenbrookeissa (1901).

Proust tutkii myös ihmisten välisiä valtasuhteita, uuden porvariston pyrkimyksiä nousta yhteiskunnalliseen eliittiin ja seurapiireihin. Kuvaus Guermantesin herttuattaren seurapiiristä osoittaa, kuinka sosiaaliset suhteet rakentuvat yhteiskuntaluokan, perinteen ja hienovaraisten sosiaalisten normien ympärille. Nämä suhteet ovat usein teennäisiä ja ulkokohtaisia, mutta Proust avaa lukijalle näiden takana piilevät henkilökohtaiset tunteet ja motiivit.7

Proust kuvaa teoksessaan ajan kulumista voittopuolisesti kertojaminän subjektiivisten kokemusten avulla ja menneessä aikamuodossa. Ajan ilmiöitä tarkastellaan henkilöhahmojen kautta. Siitä huolimatta kertojaminä ei välttämättä aina edusta kirjoittajan omia näkemyksiä, koska teos on eräänlainen ”hybridimalli”; puoliksi omaelämäkerta, puoliksi romaani, eikä aina ole selvää, kummasta on kysymys. Kirjan päähenkilö ei argumentoi tai yleistä, vaan pohdiskelee ja reflektoi ajan kulkua, havainnoi ympäristöään ja kuvailee jutustelevaan sävyyn perhettään, ajan seurapiirejä ja vaikutelmiaan ajan ilmiöistä. Kahden vuosisadan väliin asettuvana, sekä romaanimuotoa että kirjallisuuskritiikkiä, filosofiaa ja kaunokirjallisuutta yhdistelevänä teoksena se liittyy sekä menneeseen maailmaan että modernismin nousuun uudella vuosisadalla.8

Kirjoittaminen ja lukeminen on kaksisuuntainen prosessi, jossa lukija on aktiivinen ja liittää lukemaansa erilaisia merkityksiä. Taiteen tehtävä on kirjoittajan mukaan yksityisen ja kokonaisen lukijalta piilossa olevan universumin tekeminen lukijalle julkiseksi ja näkyväksi.9 Tästä huolimatta kirjallisen teoksen (minkä tahansa teoksen) tavoitteena ei Proustin mukaan ole tarjota lukijalle objektiivisia totuuksia tai edes kirjoittajan omaa käsitystä todellisuudesta, vaan väline itseymmärrykseen, instrumentti, joka auttaa lukijaa löytämään oman sisäisen minänsä, oman todellisuutensa ja yhteyden omiin muistoihinsa: ”Tosiasiassa jokainen lukija on lukiessaan oman itsensä lukija”10

Objekteilla tai tapahtumilla ei siten ole lähtökohtaisesti omaa todellisuutta, vaan ne ovat heijastuma erilaisista vaikutelmista, eli siitä, millaisena ne näyttäytyvät katsojille tai lukijoille. Pelkästään teoksen ”Jälleenlöydetty aika” ranskankielisessä alkuperäisversiossa sana impression esiintyy kaikkiaan 31 kertaa. Teossarjalla on monessakin mielessä yhtymäkohtia aikansa impressionistiseen taidesuuntaukseen ja moderniin taidekäsitykseen. Koska vaikutelma on aina subjektiivinen ja jokainen hetki ainutkertainen, näitä todellisuuksia on vähintään yhtä monta kuin on lukijoita tai katsojia. Todellisuuden tavoitteluun pyrkivä kirjailija pyrkii siten pikemmin vastaamaan kysymykseen ”Millaista oli?” kuin ”Mitä tapahtui?”. Todellisuus on pienissä yksityiskohdissa, Saint Hilairen kirkonkellojen soinnissa tai Madeleine – leivoksen maussa ja tuoksussa.11

Vaikka teossarjan näkökulma onkin enimmäkseen menneisyyteen katsova, se kuvaa myös muutosta – sekä psyykkisellä että yhteiskunnallisella tasolla. Eri elämänvaiheissa ja elämäntilanteissa myös muistikuvat muuttuvat. ”Swannin tiessä” esimerkiksi Combray näyttäytyy puhtauden ja viattomuuden vertauskuvana, onnellisuuden tyyssijana, paikkana, johon liittyy ainoastaan nostalgisoivia ja ihannoivia muistikuvia. Sarjan myöhemmissä osissa Marcel alkaa kyseenalaistamaan aikaisempia muistojaan ja sävy muuttuu epävarmemmaksi ja kyynisemmäksi. Osassa ”Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa” päähenkilön suhtautuminen nuoruutensa ihastuksiin muuttuu realistisemmaksi, pohdiskelevammaksi ja moniselitteisemmäksi.

Muistikuviin sekoittuu vähitellen myös tummempia sävyjä. Esimerkiksi rakkaus Albertineen muuttuu ”Vangissa” mustasukkaisuudeksi ja pettymyksen tunteiksi: ”Minulla oli muistissani vain sarja Albertiineja, jotka olivat erillään toisistaan ​​… kokoelma profiileja tai tilannekuvia.”12 Maailma siis näyttäytyy sellaisena kuin päähenkilö sen kulloinkin havaitsee (kuten todellisessa elämässä), kun kertoja palaa muistelemaan aikaisempia elämänvaiheitaan. Nämä ”optiset illuusiot” toimivat myös metaforana, jossa ensivaikutelmat ja subjektiiviset näkemykset hallitsevat.13

”Guermantesin tiehen” verrattuna päähenkilö tunnistaa ”Jälleenlöydetyssä ajassa” entistä selvemmin myös yhteiskunnallisen muutoksen ja sen heijastumisen ajan seurapiireihin, porvarisnousukkaiden korkeamman yhteiskunnallisen aseman tavoittelun ja toisaalta myös oman ulkopuolisuuden tunteensa Dreufus-vastaisessa ilmapiirissä. Uusi moderni teollinen yhteiskunta, porvariston esiinnousu ja ensimmäinen maailmansota, jotka uhkaavat pyyhkäistä altaan aateliston edustaman tapakulttuurin, elämäntavan ja perinteet, siis sen viiteryhmän elämäntavan, johon kirjoittaja itse samaistui, vaikka perhetaustansa puolesta kuuluikin ylempään keskiluokkaan.14 Toisaalta hän tarkastelee myös kriittisesti aatelisseurapiirien ulkokultaisuutta, pinnallisuutta ja teennäisyyttä. Proust ei suoranaisesti vastustanut yhteiskunnallista muutosta, hän näkee siinä myös mahdollisuuksia, mutta hänen näkökulmastaan vanhan tilalle ei tuntunut nousevan mitään uutta, kulttuurisesti yhtä arvokasta.

Proustin kerronta on eräänlaista ”puolivapaata assosiointia”; pitkät lauserakenteet, monipolvinen kerronta ja fragmentaariset aikahyppäykset yhdistyvät reflektoivaan, analyyttiseen ja psykologisesti tarkkaan henkilöhahmojen kuvaukseen. Kertojan muistikuvia käsitellään pitkään ja syvällisesti. ”Proustilainen hetki” syntyy, kun menneisyys sulautuu nykyisyyteen, aika menettää merkityksensä ja kertoja kokee syvällisen yhteyden omaan henkilöhistoriaansa ja ympäröivään maailmaan. Proustin kerrontatekniikka, jossa assosiaatiot, muistot ja vaikutelmat luovat kerronnallisen rakenteen, voidaankin nähdä eräänlaisena siirtymävaiheena perinteisestä kerronnasta kohti modernismin kokeellisempia muotoja.

Mitkä olivat sitten ne elämänarvot, joita kirjoittaja haluaa puolustaa? Esteettisyys, henkisyys vastakohtana materian tavoittelulle ja ulkokohtaisille sosiaalisille normeille. Maailman ja yhteiskunnallisuuden todellisuuden ymmärtäminen oli kirjoittajan mukaan mahdollista ainoastaan sivistyksen, kirjallisuuden ja taiteen avulla. Varsinkin sarjan viimeisessä osassa kirjoittaja kuvaa jonkinasteista vieraantumisen tunnetta 1900-luvun modernissa, teollisessa yhteiskunnassa, jossa materiaaliset arvot ovat korvanneet henkiset. Esimerkiksi Charles Swannin hahmo kuvaa uuden ja vanhan rajapinnassa elävää aristokraattia, pörssivälittäjää, taidekauppiasta ja – kriitikkoa, joka ei kuitenkaan löydä paikkaansa muuttuvassa yhteiskunnassa.

Kritiikkiä ja yhteenveto

Tyylillisesti Proustin ”Kadonnutta aikaa etsimässä” on samalla sekä syvällinen (psykologisesti tarkka) että haastava lukukokemus. Pitkät lauserakenteet, jopa pedanttisuuteen asti yltävät yksityiskohtaiset kuvaukset ja venytetyt kohtaukset vaativat keskittymistä. Toisaalta nämä ”venytetyt kohtaukset” ja fragmentaariset muistikuvat heijastavat kirjailijan pyrkimystä tutkia omaa kehityshistoriaansa ja vaikutelmiaan, niihin liittyviä tunnetiloja ja kuvata mielen monikerroksellisuutta sekä simuloida yksilöllistä ajan kokemusta. Lopputuloksena kirjan fokus on monta kertaa vaarassa kadota ja lukija eksyä sivupoluille. Kirjailijan subjektiivista näkökulmaa ja sen rajaamista pelkäksi yhteiskunnallisen eliitin kuvaukseksi on myös kritisoitu laajemman yhteiskunnallisen kontekstin unohtamisesta.

”Kadonnutta aikaa etsimässä” on moniulotteinen ja vaikeasti lokeroitava teos, joka tasapainottelee omaelämäkerrallisuuden ja fiktion välillä. Se on toisaalta syvästi henkilökohtainen, mutta samalla selkeästi kirjallinen ja taiteellinen luomus, jossa Proust käyttää omaa elämäänsä ja kokemuksiaan materiaalina luodakseen kuvitteellisen maailman. Monia ”muistoja” on dramatisoitu ja muutettu fiktiiviseen muotoon niin, että ne palvelevat teossarjan rakenteellisia ja temaattisia tarkoituksia. Sarja on kuitenkin kaiken kaikkiaan erinomainen ajankuva 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Ranskasta, tarjoten hienovaraisen analyysin yhteiskunnallisista muutoksista ja arvojen murroksesta sekä lukijaa inspiroivaa pohdintaa ajan kulumisen ja muistin merkityksestä identiteetin kehitykselle.

Kreivitär Marie Anatole Louise Élisabeth Greffulhe (os. de Riquet de Caraman-Chimay, 1860 - 1952), Guermantesin herttuattaren esikuva ja Proustin "muusa", oli pariisilainen seurapiirikaunotar ja taidemesenaatti, jonka salongissa kokoontui Belle Époque'n seurapiirihienosto taiteilijoista poliitikkoihin. Kuva: Paul Nadar, 1895.

Viitteet:

1 Proust, Marcel, ”Du côté de chez Swann”. Teoksessa À la recherche du temps perdu I (TP I). La Bibliothèque électronique du Québec. Collection À tous les vents. Volume 315 : version 1.6. Cette édition numérisée reprend le texte de l’édition Gallimard, Paris, 1946-47, en 15 volumes. Osa I, 100-101; Kadonnutta aikaa etsimässä 1. ”Swannin tie” I: Combray. Suomentaneet Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Helsinki: Otava, 1968, 58.

2 Proust, ”Du côté de chez Swann”, TP I, 100; ”Swannin tie” I, 58.

3 Proust, ”Du côté de chez Swann”, TP I, 40; ”Swannin tie” I, 23.

4 Ks. esim. Damasio, Antonio, The Feeling of What Happens: Body and Emotion in the Making of Consciousness. San Diego: Harcourt, 1999, 217; Conway, Martin A., and Christopher W. Pleydell-Pearce, “The Construction of Autobiographical Memories in the Self-Memory System.” Psychological Review 107, no. 2 (2000): 261-288; McGaugh, James L, Memory and Emotion: The Making of Lasting Memories. London: Weidenfeld & Nicolson, 2003, 108; Tulving, Endel, Elements of Episodic Memory. Oxford: Clarendon Press, 1985, 65; Nora, Pierre, “Between Memory and History: Les Lieux de Mémoire.” Representations no. 26 (1989): 7-24.

5 McGaugh 2003, 108.

6 Proust, ”Du côté de chez Swann”, TP I, 390; Swannin tie I, 227; Freud, Sigmund, Civilization and Its Discontents. Broadview Press. Peterborough, Ontario, Canada 2016, 50.

7 Proust, ”Le Côté de Guermantes” I-III; ”Sodome et Gomorrhe” I-II; Kadonnutta aikaa etsimässä 1, osat 5 ja 6: ”Guermantesin tie” I ja II ja osa 7: ”Sodoma ja Gomorra” I-II.

8 Compagnon, Antoine, Proust entre deux siècles. Paris: Seuil, 1989, 13.

9 Proust, Marcel, Essais et articles. Paris: Gallimard, 1994, 255.

10 Landy, Joshua, “Why a Novel?.” Teoksessa Elkins, Katherine L. (ed.), Proust’s In Search of Lost Time: Philosophical Perspectives. New York: Oxford University Press, 2023, 25-26; Proust, Marcel, ”Le temps rétrouvé” (1927). Teoksessa À la recherche du temps perdu. La Bibliothèque électronique du Québec. Basée sur l’édition: Paris, Gallimard, 1946-47. Bibliothèque numerique romande, 271 ; Kadonnutta aikaa etsimässä 10: ”Jälleenlöydetty aika”, 267.

11 Proust, ”Le temps rétrouvé”, op.cit., 251.

12 Proust, Marcel, ”La prisonnière” (1923). Teoksessa À la recherche du temps perdu. La Bibliothèque électronique du Québec. Basée sur l’édition: Paris, Gallimard, 1946-47. Bibliothèque numérique romande, 174.

13 Proust, Marcel, À l’ombre des jeunes filles en fleurs. Teoksessa À la recherche du temps perdu. Troisième partie. La Bibliothèque électronique du Québec. Basée sur l’édition: Paris, Gallimard, 1946-47. Bibliothèque numérique romande, 151.

14 Proust, ”Le temps rétrouvé”, op.cit., 328-331, 333-337, 342-345; Kadonnutta aikaa etsimässä 10: ”Jälleenlöydetty aika”, 323-327, 329-330, 336-339.

Kirjallisuutta:

Compagnon, Antoine, Proust entre deux siècles. Paris: Seuil, 1989.

Conway, Martin A., and Christopher W. Pleydell-Pearce, “The Construction of Autobiographical Memories in the Self-Memory System.” Psychological Review 107, no. 2 (2000).

Damasio, Antonio, The Feeling of What Happens: Body and Emotion in the Making of Consciousness. San Diego: Harcourt, 1999.

Freud, Sigmund, Civilization and Its Discontents. Broadview Press. Peterborough, Ontario, Canada 2016.

Landy, Joshua, “Why a Novel?” Teoksessa Elkins, Katherine L. (ed.), Proust’s In Search of Lost Time: Philosophical Perspectives. New York: Oxford University Press, 2023.

McGaugh, James L., Memory and Emotion: The Making of Lasting Memories. London: Weidenfeld & Nicolson, 2003.

Nora, Pierre, “Between Memory and History: Les Lieux de Mémoire.” Representations no. 26 (1989).

Proust, Marcel, À la recherche du temps perdu. La Bibliothèque électronique du Québec. Collection À tous les vents. Volume 315 : version 1.6. Cette édition numérisée reprend le texte de l’édition Gallimard, Paris, 1946-47, en 15 volumes.

Proust, Marcel, Essais et articles. Paris: Gallimard, 1994.

Proust, Marcel, ”Le temps rétrouvé”, 1927. Teoksessa la recherche du temps perdu. Basée sur la numérisation de la Bibliothèque électronique du Québec. Bibliothèque numerique romande.

Proust, Marcel, Kadonnutta aikaa etsimässä. Osat I-10. Suomentaneet Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Helsinki: Otava, 1968.

Tulving, Endel. Elements of Episodic Memory. Oxford: Clarendon Press, 1985.

Otsikkokuva:

Marcel Proust noin vuonna 1905 venezuelalaisen muusikon Reynaldo Hahnin (1874-1947) puutarhassa. Hahn, Proustin ystävä ja rakastaja, oli aikansa kuuluisimpia säveltäjiä. © Darchivio/opale.photo

Jaa Facebookissa
Jaa Twitterissä (X)
Jaa Lindekinissä
Facebook Twitter WordPress

© 2024 Tuomas Tikanoja. All Rights Reserved. Powered by Astra WordPress Theme.