Paikannimillä Pariisi, Illiers, Cabourg ja Venetsia on keskeinen asema sekä Proustin elämässä että hänen romaanissaan. Proustin omat konkreettiset nuoruudenkokemukset esimerkiksi Illiersin kylässä tai Cabourgin rantahotellissa toimivat kuitenkin vain ulkoisina sytykkeinä, jotka romaanissa muuttuvat minä-kertojan subjektiivisen kokemusmaailman näyttämöiksi, kuten myyttiseksi lapsuuden Combrayksi tai haaveiden ja pettymysten Balbeciksi.
Tämän tietoisen nimen- ja paikanmuutoksen synnyttämä merkitysero vapauttaa teoksen pelkän muistelmateoksen tai historiallisen dokumentin rajoitteista. Se siirtää painopisteen ulkoisista maantieteellisistä koordinaateista ihmismielen sisäiseen maantieteeseen, jossa paikat eivät ole olemassa sellaisinaan, vaan ne rakentuvat aina uudelleen odotusten, ajan kulumisen ja tahattoman muistin kautta. Proust itse korosti, että kirjallisuuden tehtävä ei ole vain jäljentää ulkoista todellisuutta, vaan tavoittaa se sisäinen ja subjektiivinen todellisuus, jonka ihmismieli ja muisti rakentavat aistihavaintojen pohjalta.
Proustin romaanisarja ”Kadonnutta aikaa etsimässä” (À la recherche du temps perdu) kuvaa ajanjaksoa 1870-luvun lopulta ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, aina 1920-luvulle saakka. Valtaosa romaanin tapahtumista sijoittuu Belle Époquen aikakauteen (1871-1914). Romaani kuvaa nostalgisesti kertojan lapsuutta, mutta myös ironisesti ajan yhteiskuntaa; aristokratiaa ja nousukasmaista porvaristoa, heidän salonkejaan ja kulttuurielämää. Romaani ei kuitenkaan ole historia- tai muistelmateos, vaan omaelämäkerrallinen fiktio eli autofiktio, jossa todellisuus ja mielikuvitus kietoutuvat toisiinsa.
Kyseinen ajanjakso oli myös teollisen vallankumouksen aikakausi. Auto, junaliikenne, sähkö ja puhelin paransivat merkittävästi elämänlaatua ja helpottivat arkea. Ranskan teillä oli vuonna 1900 vain noin 3 000 autoa, mutta vuoteen 1913 mennessä jo noin 100 000. Moderni maailma, puhelin, sähkövalaistus, polkupyörä, auto, sähkeet, hissi ja jopa lentokone löytävät kaikki tiensä Proustin romaaniin.1 Vuosisadan vaihde oli kuitenkin ristiriitainen kokemus: tekniikan kehityksestä huolimatta Ranskassa puhuttiin yhä murteita ja käytettiin puukenkiä.2
Lapsuuden maisemat
Proust syntyi 10. heinäkuuta 1871 osoitteessa 96, rue La Fontaine Auteuilissa. Perhe muutti vuonna 1873 osoitteeseen 9, boulevard Malesherbes, jossa Proust vietti osan lapsuudestaan. Myöhemmin hän asui 45, rue de Courcellesilla ja vuodesta 1906 lähtien 102, boulevard Haussmannilla. Nämä liittyvät Proustin elämän eri vaiheisiin: lapsuuteen, nuoruuden seurapiireihin ja myöhempään kirjailijantyöhön. Kartalla ne muodostavat yhdessä tärkeän osan Proustin elämänpiiriä.3
Lapsuuden tärkein leikkipaikka kodin ulkopuolella oli Champs-Élysées’n puisto, jossa Proust tapasi mm. Antoinette Fauren (1871-1950), tulevan Ranskan presidentin Félix Fauren tyttären, ja Marie de Bénardakyn lähes päivittäin. Paikka oli lasten maailma, mutta samalla tarkoin järjestetty aikuisten yhteiskunta pienoiskoossa: lapset saapuivat sinne hoitajineen, leikkivät ja katsoivat nukketeatteria (guignol).4 Romaanissa sama puisto muuttuu Gilberten ja kertojan tapaamispaikaksi.
Proustin Combray perustuu osittain hänen isänsä puoleisen suvun kotipaikkaan Illiersiin, mutta on sen kirjallinen rekonstruktio. Combrayn Saint-Hilairen kirkko vastaa todellisen Illiersin Saint-Jacquesin kirkkoa, Léonie-tädin talo Jules ja Élisabeth Amiot’n taloa ja Swannin puisto Illiersin Le Pré Catelania. Myös Méséglise ja Guermantesin suunnat liittyvät todellisiin paikkoihin, mutta Proust muokkasi niiden sijaintia ja keskinäisiä suhteita. Todellisen Illiersin Loir-joki on romaanissa Vivonne. Proustille kirkon torni oli Combrayn henkinen ja visuaalinen ankkuri. Fiktiivisellä kartalla Méseglisen ja Guermantesin seudut on kuvattu radikaalisti vastakkaisilla puolilla, koska kertojan perheelle ne edustivat kahta toisensa poissulkevaa maailmaa.
Illiersissä Proust vietti lapsuutensa lomia isänsä puoleisen suvun luona, ja juuri Illiersin ja Auteuilin puutarhoissa syntyneistä kokemuksista Proust myöhemmin ammensi kirjalliseen työhönsä. Romaanin kuvaus Martinvillen kirkontorneista on sekin todellisen maiseman kirjallinen muunnelma. Illiers oli siten Proustille paitsi rakas lapsuuden ympäristö myös paikka, josta ovat lähtöisin ensimmäiset lapsuuteen liittyvät muistikuvat. Samoin Léonie-täti lainasi joitakin piirteitään Illiersissä asuneelta Élisabeth Amiotilta (os. Proust), Proustin isän Adrien Proustin vanhemmalta sisarelta.5
Proustin Pariisi
Proustin Pariisi oli samaan aikaan sekä vanha että uusi. Se edusti varakkaan porvariston ja yläluokan maailmaa, jossa perinteiset illalliset, samppanjakutsut, hienot vaatteet ja seurapiirit kuuluivat elämään, mutta samaan aikaan ympärillä tapahtui jatkuvasti jotakin uutta. Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyyn tuli noin 50 miljoonaa kävijää, näyttelyssä oli 83 000 näytteilleasettajaa ja noin 350 000 sähkölamppua. Sähköstä oli tullut edistyksen näkyvä tunnus: sen uskottiin laajentavan sekä elämänlaatua että elinikää.6
Pariisi oli Proustille kaupunki, jossa erilaiset sosiaaliset ja kulttuuriset maailmat elivät rinnakkain: aristokraattiset salongit, taiteilijapiirit, teatterit ja ooppera, bulevardit, kahvilat, ravintolat ja Bois de Boulognen seurapiirit. Salonkeihin ei menty vain näyttäytymään: siellä kuunneltiin musiikkiesityksiä, keskusteltiin näytelmistä ja maalauksista sekä väiteltiin päivän kiistoista ja vaihdettiin juoruja. Proustin Pariisi rakentui ennen kaikkea siitä, kuka kutsuttiin minne, kenen kanssa seurusteltiin, millä tavalla pukeuduttiin ja millaisia keskusteluja käytiin.7
Bois de Boulognessa kohtaavat pariisilaiseliitin eri kerrokset: varakkaat ja puolimaailmalliset daamit vaunuissa, ratsastavat herrasmiehet tervehtimässä vastaantulijoita. Erityisen tärkeä näyttäytymispaikka oli allée des Acacias, seurapiireissä la Bichonneksi kutsuttu puistokatu, jonne Pariisin seurapiirit kokoontuivat päivittäin noin kello neljältä. Siellä oli kyse ennen kaikkea sosiaalisesta näyttäytymisestä: pukeutumisella, seuralla ja läsnäololla haluttiin korostaa omaa asemaa seurapiirihierarkiassa.8
Longchampin laukkakilpailut ovat tästä vielä parempi esimerkki. Laure de Chevigné oli Jockey Clubiin kuuluneen miehensä kautta vakituinen hahmo ”naisten katsomossa” (La tribune des Dames). Katsomoon pääsy oli itsessään sosiaalisen statuksen merkki: kaikki eivät olleet sinne tervetulleita samoilla ehdoilla. Aateliton Geneviève Straus saattoi päästä samaan katsomoon vain satunnaisena vieraana. Myös Longchampissa seurapiirielämä muuttuu näytelmäksi, jossa pukeutuminen, hevosurheilu, sukupuoli ja yhteiskunnallinen asema kietoutuvat yhteen.9
Faubourg Saint-Germain oli vanhan aristokratian, salonkien ja perityn yhteiskunnallisen aseman maailma. Maantieteellisesti kyse oli Seinen vasemmalla rannalla sijaitsevasta aristokratian linnakkeesta, jonka vanha aatelisto oli ottanut haltuunsa jo ancien régimen aikana. Weberin lainaama sanonta tiivisti eron: “Faubourg Saint-Germain on aatelia, Faubourg Saint-Honoré rikkautta.”10
Proustin tuntema maailma keskittyi kuitenkin Seinen oikealle rannalle, suunnilleen Boulevard de Courcellesin ja Rue du Faubourg Saint-Honorén väliselle alueelle. Siellä sijaitsivat esimerkiksi Mme de Chevignén, Mme Strausin ja Mme de Greffulhen salongit. Proustin romaanissa nämä kaksi tasoa kuitenkin sekoittuvat ja yhteensulautuvat yhdeksi Faubourgin kuvitteelliseksi maailmaksi.11
Faubourg Saint-Germainin vastakohtana voidaankin nähdä Montmartre, vaikka todellisuudessa ihmiset liikkuivat näiden kahden maailman välillä. Faubourg oli 1800-luvun lopulla vanhan aristokratian, salonkien ja perityn aseman maailma; Montmartre taas taiteilijoiden, kabareelaulajien (chansonniers), kahviloiden ja kasvavan viihdeteollisuuden alue. Hewitt kuvaa Montmartrea tilaksi, jossa korkea- ja populaarikulttuuri sekoittuvat ja limittyvät toisiinsa.
Varakas ja muodikas seurue viettämässä iltajuhlaa Pariisin Le Pré-Catelan -ravintolan puutarhassa. Henri Gervex, Ilta Pré-Catelanissa (1909). Öljy kankaalle, 217 × 318 cm. Musée Carnavalet, Pariisi. Wikimedia Commons. Public Domain.
Le Chat Noir, Le Mirliton, Moulin de la Galette ja Moulin Rouge muodostivat verkoston, jossa runoilijat, muusikot, kuvataiteilijat, näyttelijät, boheemit ja uteliaat seurapiiriläiset kohtasivat.12 Myös Madeleine Lemairen ateljee oli esimerkki erilaisten sosiaalisten maailmojen sekoittumisesta: sinne kokoontui taiteilijoita ja kirjailijoita, ja joskus paikalle sattui samana iltana näyttelijöitä, säveltäjiä ja muita tunnettuja kulttuurihenkilöitä.13
Proust haki seurapiireistä myös journalistista materiaalia. Hänen raporttinsa Robert de Montesquioun Versailles’ssa 30. toukokuuta 1894 järjestämästä juhlasta julkaistiin Le Gaulois’ssa 31. toukokuuta otsikolla “Une fête littéraire à Versailles”. Proust oli illan aikana kirjannut muistiin ennen kaikkea vieraiden pukuvalintoja. Seuraavana päivänä hän valitteli Montesquioulle, että toimitus oli poistanut hänen artikkelistaan useita pukukuvauksia.14
Seurapiirilehdistö rakensi tapahtumasta julkisen näytelmän. Yksittäinen ilta muuttui luetteloksi nimistä, puvuista, taiteilijoista ja sosiaalisista suhteista. Sarah Bernhardt, Jeanne Bartet ja muut näyttelijättäret esiintyivät; mukana oli kreivitär Greffulhe, ja Proust tarkkaili samalla sitä, kuinka taiteilijat ja aristokraatit esiintyivät toisilleen. Hän ei ollut enää vain vieras vaan myös toimittaja, joka artikkelissaan muutti tilaisuuden sosiaaliseksi näytelmäksi.15
Ajan mondeeni lehdistö (Le Figaro, Le Gaulois) – jonka julkaisuihin Proust kirjoitti artikkeleita – toimi hienoston julkisuuskuvan rakentajana: Sen näyttäytymisestä hyväntekeväisyysmyyjäisissä, laukkakilpailuissa ja kutsuvierasilloissa raportoitiin tarkkaan seurapiiripalstoilla, joissa kommentoitiin heidän vaatteitaan, vaunujaan, hevosiaan ja hattujaan.16
Oopperassa tämä näyttämöllisyys sai erityisen muotonsa. Proust kävi nuorena monissa Pariisin teattereissa ja oopperataloissa: vuonna 1888 hän näki Théâtre du Châtelet’ssa Jules Massenet’n Cendrillonin, Théâtre de l’Odéonissa Athalien, Éden-Théâtressa Pied de moutonin ja Théâtre du Vaudevillessä Ambroise Thomasin Mignonin. Myöhemmin erityisesti Pariisin ooppera (Palais Garnier, Opéra Garnier) muodostui hänen maailmansa keskeiseksi näyttämöksi. Toukokuussa 1895 hän innostui Tannhäuserin uudesta esityksestä. Oopperan sosiaalinen todellisuus oli joskus vähintään yhtä kiinnostava kuin itse esitys. Yleisö saattoi saapua näytökseen myöhässä ja poistua ennen loppua, jotta ehdittiin tavata tuttavia aitioissa, joissa näyttäydyttiin ja pidettiin yllä sosiaalisia kontakteja.17
Proustin illalliset Ritzissä saattoivat olla huomattavia kulttuuritapahtumia. Erään illan ohjelmassa kuultiin Faurén sonaatti, Nocturne ja Berceuse, Beethovenin Andante, Schumannin fantasiakappaleita, Chopinin preludi, Wagnerin Isolden kuolema ja Mestarilaulajien alkusoitto, Couperinia ja Chabrier’ta. Proustin vuonna 1907 Anna de Noailles’n kunniaksi järjestämässä Ritzin illallisessa ruokalajit ja viinit valitsi hänen ystävänsä Guiche’n herttua. Proust kirjoitti hyväntuulisesti Robert de Billylle: ”Guiche oli valinnut ruoka- ja viinilistan, valitettavasti se olin minä, joka ne maksoi!” Illallinen maksoi Proustille lopulta 2 700 frangia. Luksusillallinen oli siis myös sosiaalinen tapahtuma: ateria, musiikki, keskustelu, vieraat ja kutsuisännän kyky johtaa keskustelua muodostivat jakamattoman kokonaisuuden.18
Café Weber ja Larue kuuluivat Proustin nuoren aikuisen Pariisiin; myöhemmin niiden rinnalle tuli Ritz. Vuonna 1917 Proust alkoi käydä Ritzissä yhä useammin prinsessa Hélène Soutzon vieraana ja järjesti siellä omia illallisiaan. Ritzistä tuli Proustille eräänlainen seuraelämän observatorio ja havaintoaineistoa romaania varten. Hotelli yhdisti amerikkalaistyylisen mukavuuden, Ludvig XVI:n tyylin, laadukkaan palvelun ja sosiaalisen vuorovaikutuksen. Se oli sodan aikana melkein oma maailmansa: samalla kun muu Pariisi ympärillä eli poikkeusoloissa, Ritzissä voitiin syödä myöhään ja hyvin, tavata ihmisiä ja vaihtaa uutisia. Proust saattoi istua illallisilla seurapiirien keskellä, johtaa keskustelua, kertoa anekdootteja ja kuunnella muiden kertomuksia.19
Cabourg ja Venetsia
Cabourgista tuli Proustin toinen tärkeä elämänpiiri. Romaanin Balbeciin Proust yhdisti piirteitä myös useista muista Normandian ja Bretagnen merenrantakohteista. Cabourgin hotellia (Le Grand Hôtel de Cabourg) kuvattiin uuden modernin matkailun ihmeenä: sillä oli 150 metriä pitkä julkisivu merelle päin, ravintola rantakadun puolella, salonkipelejä, teatteri ja kasino. Le Figaro julisti hotellin haluavan olla ”kehityksen kärjessä” (à la tête du mouvement) ja tarjota asiakkailleen kaikki uusimmat mukavuudet. Sitä verrattiin jopa Tuhannen ja yhden yön palatsiin.
Hotellin avajaispäivän ruokalista tekee tästä maailmasta lähes käsin kosketeltavan. 7. heinäkuuta 1907 150 vieraan juhla-aterialla tarjottiin muun muassa Houdanin kanaa Grand-Hôtel-kastikkeella, grillattua Chateaubriandia béarnaise–kastikkeella, uusia perunoita ja soufflé à la Napolitaine. Nämä eivät kuuluneet Grand-Hôtel de Balbecin ruokalistalle, mutta Le Figaron artikkeli osoittaa, millaista ylellisyyttä Proust näki ympärillään juuri silloin, kun hän aloitti kirjoittamaan romaaninsa ensimmäisiä luonnoksia.20
Cabourgin seurapiirielämästä saa vielä paremman kuvan vuoden 1908 lehtikirjoituksista. Grand Hôtellin edustalla oleva digue eli rantapromenadi oli Le Figaron mukaan joka päivä eleganteimman väen kokoontumispaikka. Kesä oli matkailusesongin huippukautta. Elokuun 17. päivän seurapiiripalstalla lehti mainitsi nähtyjen henkilöiden joukossa mm. Henri Bardacin, näyttelijättäret Cécile Sorelin ja Lucy Gérardin sekä Marcel Proustin. On huomattava, että luettelo silmäätekevistä täyttää palstatilasta yli puolet. Näin rantapromenadi oli samanaikaisesti kävelyreitti, seurapiirien katsomo ja paikka, jossa ihmiset saattoivat nähdä ja tulla nähdyiksi.21
Proust itse näki tässä näyttäytymisen kulttuurissa jotain lumoavan kaunista. Hän kertoo tavanneensa Lucy Gérardin Cabourgin rantapromenadilla eräänä iltana: näyttelijättären kokonaan vaaleanpunainen puku erottui oranssia auringonlaskua vasten niin voimakkaasti, että Proust jäi pitkäksi aikaa katsomaan sitä. Rantapromenadin sosiaalinen näyttämö muuttui hetkessä väriksi ja valoksi. Tämä pieni episodi on samalla esimerkki siitä, miten Proust poimi seurapiirielämästä aineksia, jotka saattoivat myöhemmin saada romaanissa erityisen merkityksen.22
Cabourgissa Proust ei kuitenkaan vain tarkkaillut lomailijoita. Aikaa jäi myös poolon pelaamiseen. Robert de Billylle hän kertoo hävinneensä baccarassa suuria summia rahaa. Hän teki sieltä myös pitkiä automobiiliretkiä Normandian sisämaahan. Auto muutti maiseman ja ajan kokemusta, aika nopeutui, perspektiivi muuttui: rannikkokaupungista saattoi siirtyä nopeasti kirkkoihin, linnoihin ja kyliin, jotka näyttäytyivät peräkkäisinä vaikutelmina. Proustin Agostinellin kanssa tehdyt automatkat synnyttivät myös Le Figarossa julkaistun artikkelin Impressions de route en automobile. Siinä vanha ja uusi kohtaavat: Yöllä Agostinelli valaisi auton lampuilla Lisieux’n katedraalin julkisivua, mikä sai vanhan keskiaikaisen rakennuksen näyttämään ”kuin uudelta”.23
Juuri Normandian rannikolla Proustin romaanin kertoja tapaa pyöräilevän ”tyttöparven”. Polkupyörä muutti sekä maisemaa että ihmisten käyttäytymistä. Sen tekniikka kehittyi 1890-luvulla, pyöristä tuli edullisempia ja ne vapauttivat erityisesti naisia epäkäytännöllisistä pukeutumisvaatimuksista. Pyöräily saattoi myös osaltaan rikkoa yhteiskuntaluokkien välisiä rajoja: Normandiassa eri taustoista tulevat ihmiset saattoivat kohdata teillä ja maanteillä tavalla, johon jäykempi pariisilainen seurapiirielämä ei tarjonnut mahdollisuuksia. Polkupyörään liittyykin mielikuva nuoruudesta ja dynaamisuudesta vastakohtana vanhalle, normeihin sidotulle yhteiskunnalle.24
Venetsia on tässä topografiassa poikkeus, koska Proust todella matkusti sinne kirjailijana jo ennen romaanin kirjoittamista. Hän saapui kaupunkiin 28. huhtikuuta 1900 ja vietti siellä aikaa Reynaldo Hahnin ja Marie Nordlingerin kanssa. Matka oli samalla ”ruskinilainen pyhiinvaellus”, jonka aikana Proust kulki äitinsä, Reynaldo Hahnin ja Marie Nordlingerin kanssa Ruskinin kuvaamien kirkkojen, palatsien ja monumenttien jäljillä. Venetsia oli hänelle siis alusta lähtien todellinen, mutta jo valmiiksi taiteen ja kirjallisuuden kyllästämä paikka.25 Jälleenlöydetyssä ajassa Venetsia, sen epätasaiset mukulakivet, samoin kuin Combray ja kaikki lapsuuden kokemukset palautuvat äkisti kertojan mieleen takautuvasti hänen kompastellessaan Guermantesin linnan edustalla. Taide saattoi siis säilyttää menneisyydestä jotain sellaista, mikä voitiin myöhemmin kokemuksen kautta tavoittaa uudelleen.26
Kadonneen ajan kartta on lopulta ajan kartta. Champs-Élysées edustaa lapsuuden maailmaa ja Gilberten kohtaamista; Bois de Boulogne ja Longchamp näyttäytymisen kulttuuria ja sosiaalista statusta; Faubourg Saint-Germain perittyä asemaa; Montmartre modernia boheemia kulttuuria; Parc Monceau seurapiirien ja pukeutumisen teatteria; Balbec nuoruutta, merta ja Albertinea; 102 boulevard Haussmann eristäytynyttä kirjailijan elämää; Ritz myöhäistä seurapiirielämää ja havaintojen tekemistä tulevaa kirjaa varten; Venetsia taiteen ja kulttuurin maailmaa. Sama kaupunki ja samat maisemat saavat eri merkityksen eri elämänvaiheissa.
Romaanin kartta tekee näkyväksi juuri sen, mikä siinä on keskeistä: menneisyyttä ei voi palauttaa sellaisenaan, mutta paikat, värit, maut, äänet ja tapahtumat voivat toimia muistille vihjeinä, joiden avulla mennyt elämä voidaan rakentaa uudelleen. Todelliset ja fiktiiviset paikat eivät siis aina ole samalla kartalla. On myös hyvä muistaa, että esimerkiksi Proustin Pariisi oli ennen kaikkea yläluokan ja varakkaan porvariston kaupunki – romaanin hienostopiirit edustavat vain yhtä, joskin kirjailijalle keskeistä osaa aikakauden yhteiskunnasta. Todellisten paikkojen ja romaanin maailman välinen ero on juuri se tila, jossa elämä muuttuu kirjallisuudeksi.
Lähdeviitteet
1Watt, Adam, The Cambridge Introduction to Marcel Proust. New York: Cambridge University Press, 2011,, 22-23.
2Kalifa, Dominique. The Belle Époque: A Cultural History, Paris and Beyond. Kääntänyt ranskasta englantiin Susan Emanuel. New York: Columbia University Press, 2021, 16; Kern, Stephen, The Culture of Time and Space. Cambridge: Harvard University Press, 2003, 11,18,19,33,34,67-69.
3Musée Carnavalet, Marcel Proust: A Parisian Novel. Näyttelyn lehdistömateriaalia. Paris: Paris Musées, 2021, 7-8,10,12,29.
4Diesbach, Ghislain de, Proust. Paris: Perrin, 1991, 50; Proust, Marcel, Lettres (1879-1922), toim. Françoise Leriche & Caroline Szylowicz. Paris: Plon, 2022, 69,1221; Berge, André, « Deux lettres ». Bulletin de la Société des Amis de Marcel Proust et des Amis de Combray, n° 7, 1957, 271-272; Clarac, P., et Ferré, A., Album Proust, Gallimard, 1965, 89-90.
5Proust, Marcel. À la recherche du temps perdu. Toimittanut Jean-Yves Tadié. 4 osaa. Paris: Gallimard, Bibliothèque de la Pléiade, 2019–2023, I, 46,177-178; Diesbach 1991, 32,36-37.
6Kalifa 2021, 25-26.
7Musée Carnavalet 2021, 24–29.
8Weber, Caroline, Proust’s Duchess: How Three Celebrated Women Captured the Imagination of Fin-de-Siècle Paris. New York: Alfred A. Knopf, 2018, 167.
9Ibid., 167-168.
10Ibid., 5n3.
11Diesbach 1991, 468; Musée Carnavalet 2021, 6.
12Hewitt, Nicholas, Montmartre: A Cultural History. Liverpool: Liverpool University Press, 2017, 22,35,37,39-40,64,69-71.
13Weber 2018, 519-520.
14Proust Montesquioulle 31.5.1894, Lettres, 118 (46); Proust, Marcel, “Une fête littéraire à Versailles”. Le Gaulois, 31.5.1894.
15Le Gaulois, 31.5.1894.
16Weber 2018, 6,172,206.
17Diesbach 1991, 476, Musée Carnavalet 2021, 13,24-25.
18Diesbach, 399.
19Ibid., 633-634.
20Nède, André, “Une brillante inauguration”, Le Figaro, 10.7.1907; Diesbach 1991, 400; Musée Carnavalet 2021, 26.
21« Le Monde & La Ville: Petit courrier de Cabourg ». Le Figaro 17.8.1908, 4; Henri Bardac (1888–1951) kuului varakkaaseen pariisilaiseen Bardac-sukuun ja liikkui Proustin seurapiireissä; Cécile Sorel (1873–1966) oli Comédie-Françaisen tunnettu näyttelijätär; Lucy Gérard (1872–1941) niin ikään tunnettu näyttelijätär, jonka Proust kohtasi Cabourgissa kesällä 1908.
22Proust Louisa de Mornandille elokuun puolivälissä 1908. Lettres, 454 (245).
23Watt 22-23; Musée Carnavalet 2021, 26-27; Proust Robert de Billylle syys-lokakuussa 1907. Lettres, 410 (223).
24Watt, 22-23.
25Diesbach 1991, 276-279.
26RTP IV, 446.
Lähteet
Berge, André, « Deux lettres ». Bulletin de la Société des Amis de Marcel Proust et des Amis de Combray, n° 7, 1957.
Clarac, P., et Ferré, A., Album Proust, Gallimard, 1965.
Diesbach, Ghislain de, Proust. Paris: Perrin, 1991.
Hewitt, Nicholas, Montmartre: A Cultural History. Liverpool: Liverpool University Press, 2017.
Kalifa, Dominique. The Belle Époque: A Cultural History, Paris and Beyond. Kääntänyt ranskasta englantiin Susan Emanuel. New York: Columbia University Press, 2021.
Kern, Stephen, The Culture of Time and Space. Cambridge: Harvard University Press, 2003.
« Le Monde & La Ville: Petit courrier de Cabourg ». Le Figaro 17.8.1908.
Musée Carnavalet, Marcel Proust: A Parisian Novel. Näyttelyn lehdistömateriaalia. Paris: Paris Musées, 2021.
Nède, André, “Une brillante inauguration”, Le Figaro, 10.7.1907.
Proust, Marcel. À la recherche du temps perdu. Toim. Jean-Yves Tadié. 4 osaa. Paris: Gallimard, Bibliothèque de la Pléiade, 2019–2023 (RTP).
—. Lettres (1879-1922), eds. Françoise Leriche & Caroline Szylowicz. Paris: Plon, 2022.
—. “Une fête littéraire à Versailles”. Le Gaulois, 31.5.1894.
Watt, Adam, The Cambridge Introduction to Marcel Proust. New York: Cambridge University Press, 2011.
Weber, Caroline, Proust’s Duchess: How Three Celebrated Women Captured the Imagination of Fin-de-Siècle Paris. New York: Alfred A. Knopf, 2018.
© 2026 Tuomas Tikanoja. All Rights Reserved. Powered by Astra WordPress Theme.